top of page

OLIPA KERRAN SUURI JOHTAJA

Olipa kerran johtaja.


Hän oli sellainen Suuri Johtaja. Eli sellainen, joita ei uskoisi olevan edes olemassa, mutta silti heistä kuulee tarinoita – ja joskus heihin törmää omassa työelämässään, ikävä kyllä.


Tämä johtaja vaati kaikesta kehityksestä ja kaikesta hyvästä kunnian itselleen. Tämä siitäkin huolimatta, että hän oli vasta aloittanut. Hän kielsi omia alaisiaan kertomasta, miksi heidän tiimeissään oli tapahtunut positiivista kehitystä ja hän vaati, että jonkun kysyessä asiasta, piti sanoa hänen johtajuutensa olleen kehityksen takana.


Hän antoi yhden osaston johtajalle potkut, sillä tämä meni kysymään, miksi hänen pitäisi valehdella ihmisille. Ja tämä johtaja käytti noita potkuja lyömäaseena muita alaisiaan kohtaan sanomalla:


-”Jos te ette noudata mun käskyjäni, teille käy kuin Janille (nimi muutettu).”-


Ja eräänä päivänä hän otti silmätikukseen minut. Me olimme kumpikin tuon tehtaan johtoryhmässä. Eikä hän pitänyt siitä, että otin työssäni työntekijöitä mukaan pohtimaan sujuvaa flow’ta ja otin heidät mukaan esimiehineen ja alueiden johtajineen päivineen kehittämään työn laatua, tehokkuutta ja turvallisuutta. Tehtaassa tapahtui hienoja asioita ja johtuen juuri siitä, että läpi koko organisaation kaikki osallistuivat ja yhdessä pohtivat ja yhdessä kokeilivat. Ja työn omistajuus annettiin tiimeille ja esimiehet oivalsivat erinomaisesti, miten heidän avainroolinsa on mahdollistaa oman tiiminsä sujuva ja turvallinen työ.


Hymy oli palannut koko organisaatioon. Ja siinä ohessa: kapasiteetti kasvoi, ylitöiden määrä putosi miltei nollaan, sairauspoissaolot putosivat dramaattisesti ja asiakkaat alkoivat tulemaan takaisin.


Mutta tämä oli Suuren Johtajan mielestä väärin. Sillä hänen mielestään johtajuus kärsii inflaation, jos johtajat ja esimiehet ovat työntekijöiden kanssa pohtimassa arjen haasteita ja auttamassa sujuvan työn mahdollistamisessa. Sain saamani palautteen mukaan ’johtajat näyttämään typeriltä’ ja että ’käytökseni ei ole sopivaa asemassani olevalle henkilölle’. Ja siksi jouduin silmätikuksi.


Hän pyysi alaisensa palaveriin. Hän vaati kaikkia osallistumaan erään suunnitelman tekoon. Sen suunnitelman nimi oli ’Kukkopojalle potkut’. Tuo ’kukkopoika’ olin minä. Ja he piirsivät suunnitelman seinälle. Siinä oli kolme pääideaa:

  1. Muuttaa sovittuja päivittäisjohtamisen käytänteitä, jotta se menisi rutiinina täysin pilalle (ja siitä voisi syyttää minua).

  2. Kieltää työntekijöitä ja työnjohtoa osallistumasta yhteenkään kehitysprojektiin. Ja tätä ei saanut minulle kertoa, jotta yllättyisin, vaan ottaisin asian esille ja sitten nuo johtajan alaiset sanoisivat tehtaan johtajalle, että ’kukaan ei halua enää osallistua, sillä Jori on mulkku’.

  3. Sanaa ’lean’ ei saisi enää käyttää. Tämä siksi, että mikään positiivinen ei assosioituisi tuohon termiin ja se tukisi Suuren Johtajan tarinaa hänen johtajuutensa merkityksestä kaiken kehityksen perustana.

Yksi hänen alaisistaan alkoi kuitenkin miettimään. Hän mietti, että tuollaiset suunnitelmat menevät liian pitkälle. Hän soitti minulle ja kertoi. Menin johtajan huoneeseen. Ja siellä se suunnitelma oli seinälle piirrettynä. Naurahdin, sillä tilanne oli täysin kaheli. Otin suunnitelmasta kuvan. Menin esimieheni luokse (meillä oli luonnollisesti sama esimies). Hän katsoi kuvaa. Hän katsoi minua. Ja sitten hän sanoi:


-”Tuo on varmaan vaan joku vitsi. Eihän kukaan nyt tuollaista tosissaan tee. Älä ole tosikko.”-


Ja asia jäi siihen. Ja ikävä kyllä: en yllättynyt tästä. Mutta minä tiesin, mitä odottaa. Minä tiesin, että Suuri Johtaja oli tosissaan, sillä seuraavana päivänä menin hänen luokseen ja kysyin tuosta suunnitelmasta ja hän vain nauroi sanoen:


-”Olit sitten mennyt itkemään esimiehellemme. Kai sä tajuat, että sä et voi mulle mitään, eikä voi esimiehemmekään. Ei sulla oo tulevaisuutta täällä.”-


Olin hämilläni. Se röyhkeys ja hänen silmissään kiiluva omahyväisyys olivat jotain sellaista, joita en itse ollut koskaan aiemmin kohdannut yhtäaikaa, enkä ollut ennen nähnyt noin pidäkkeetöntä halua olla ilkeä ja luojan kiitos, en ole tuon hetken jälkeenkään joutunut vastaavaa kohtaamaan. Ja minun arkeni muuttui. Nyt näin jälkikäteen tunnistan, että olin jo tuona hetkenä väsynyt ja lukossa, sillä ilmapiiri oli jo aiemmin alkanut myrkyttymään. En vain tuolloin sitä tajunnut. Mutta tuon hetken jälkeen olin jatkuvan naljailun kohteena ja jatkuvan mustamaalaamiseen kohteena. Kaikki mahdollinen, mitä tein tai yritin, oli p*skaa ja tyhmää ja väärin.


Ja tunnelma alkoi menemään yhä pahemmin pakkaselle koko tehtaalla. Ennen niin iloinen ja hymyilevä jengi piiloutui toimistoihinsa. Työntekijät ihmettelivät, miksi kehittäminen ja uuden oppiminen loppuivat. Keskijohto pakeni koteihinsa, tekemään etätyötä, jotta välttivät Suuren Johtajan huudot ja hänen raivonsa.


Minä yritin.


Minä yritin jatkaa.


Minä yritin.


Mutta eräänä hetkenä vain lopullisesti tajusin, että en enää saanut tehtyä mitään. En jaksanut oikeastaan enää edes yrittää.


Tipahdin uupumuksen mustaan limboon. Aika menetti merkityksensä ja ajatukset jäivät puolivalmiiksi lillumaan päähäni kuin haamukipu.


Jäin jumiin sanoihin ja niiden merkitykset katosivat.


Yhtäkkiä en ymmärtänyt enää numeroita. Vatsani oli jatkuvasti kipeä. Migreenikohtauksia oli 43 kpl neljän kuukauden aikana (pystyin laskemaan tämän migreenilääkkeiden kulutuksesta, jos ihmettelette tarkkaa lukemaa). Ihoni oli huonossa kunnossa, täynnä outoa ihottumaa. Hengenahdistusta. Pahaa huimausta (siis tosi pahaa, oli viikkoja, kun en pystynyt edes kävelemään). Keuhkoihin sattui. Leposyke 90. Ulosteessa verta (sori, vähän brutaalia, mut kerroin nyt kuitenkin). En saanut unta. Änkytin. Kävin usealla lääkärillä. Mitään syytä oireille ei löytynyt. Kunnes yksi lääkäri sanoi olevansa erityisen huolissaan puheeni sammalluksesta. Ja ei, en ollut kännissä. Olen aina änkyttänyt hieman, mutta nyt änkytykseni oli niin pahaa, että lääkäri alkoi epäilemään jotain vakavaa aivoissani. Verenvuoto, kasvain, hyviä vaihtoehtoja ei oikein ollut. Menin kuvauksiin. Ja aivot löytyivät, joissa ei ollut mitään vikaa. Selityksiä ei löytynyt. Mutta tuon aivojen kuvauksen jälkeen lääkäri oivalsi. Hän sanoi:


-"Noille oireillesi voisi olla selityksenä, että ne ovat perustaltaan psykosomaattisia. Haluaisitko puhua psykologin kanssa?"-


Ja minä menin työpsykologin luokse. Ja hän ohjasi minut psykiatrin luokse. Mun täytyy sanoa, että tuo työterveyslääkäri pelasti minut. Sillä minä olin väsynyt. Minä olin uupunut. Minä olin työuupumuksen riivaamaa. Olin niin uupunut, että kehoni alkoi reagoimaan. Olin tehnyt kaksi vuotta työtä ympäristössä, joka uuvutti. Eikä se ollut tuntien määrä, joka minut uuvutti. Minut uuvutti toksinen ympäristö, jossa ongelmista ei saanut puhua (mutta silti olisi pitänyt tehdä asioita paremmin), jossa johdon alapuolella olevien ihmisten ei haluttu ajattelevan itse ja esimerkiksi kaikki päätökset piti viedä ylimmän johdon pöydälle (lähtien roskisten sijainnista konehallissa), työntekijöiden oireilu kuitattiin asenneongelmana, virheistä rangaistiin, työntekijöitä kutsuttiin apinoiksi ja ihmisille kerrottiin työlistassa, milloin he saavat käydä vessassa. Ja kyllä, minä väsyin. Yritin, mutta uuvuin. En uskonut uupumiseen aluksi. Mutta kun lepäsin, otin lääkettä niin nukahtamiseen kuin levottomuuteen, niin huomasin jo viikon jälkeen, miten en enää änkyttänyt ja paineen tunne rinnasta katosi. Oli todella hämmentävää, että pystyin yhtäkkiä puhumaan normaalisti ja miltei heti katosi myös jatkuva migreeni. Minun kaikki oireet olivat siis täysin aiheutuneet stressistä, kroonisesta vitutuksesta, turhautumisesta ja luottamuksen puutteesta. Minä lähdin pois. Enkä ole katunut. Hiljalleen, jokainen oireeni katosi. Jokainen. Eikä niistä yksikään ole tullut takaisin (paitsi migreeni, ei se minulta koskaan kokonaan katoa, mutta sitä ei ole 43 kertaa neljässä kuukaudessa). Älkää siis odottako liian pitkään. Hakekaa apua. Lähtekää pois, jos tarpeen. Mikään työ ei ole sen arvoista, että tuhoaa itsensä. Eikä tuon tajuaminen ole heikkoutta, vaan heikkoutta olisi jäädä aitaukseen kuin lammas.


Ja miten muuten kävi tuolle Suurelle Johtajalle?


Hän sai potkut. Sillä eräänä päivänä hänen alaisensa ja muu johtoryhmä meni esimiehemme luokse ja he kaikki kertoivat, miten Suuri Johtaja toimii ja miten huonosti hän kohtelee muita. Ja että miten Suuri Johtaja sabotoi kaikkea, mitä minä tein. Yhteinen esimiehemme oli kauhuissaan. Hänelle näytettiin Suuren Johtajan lähettämiä sähköposteja ja hänelle laitettiin kaiuttimesta tulemaan tallenteita, joita he olivat nauhoittaneet palavereissa ja 1:1- sessioissa. Minä luin myös ne viestit ja kuulin tallenteet. Kokemus oli riipivä. Ja tunnin päästä Suuri Johtaja talutettiin ovesta ulos. Eikä häntä sen koommin tuon yrityksen tiloissa nähty.


Esimiehemme pyysi koko johtoryhmältä anteeksi. Että hän ei ollut huomannut mitään. Että hän ei ollut uskonut niitä signaaleja, joita oli olemassa ja nähtävillä. Että hän ei uskonut minua, kun kerroin siitä suunnitelmasta. Minä arvostan tuota anteeksipyyntöä edelleen, sillä tuo hetki ei ollut mikään ilon ja riemun hetki.


Ja minä muistan sen seuraavan päivän. Kaikki palasivat toimistolle ja he nauroivat. Näin ihmisten halaavaan toisiaan ja näin valtavan helpotuksen ihmisten kasvoilla. Se oli hieno päivä. Mutta minä olin jo niin rikki, että en voinut jäädä. Kun väsyy ja luottamus hajoaa, näistä kumpaakaan ei enää helpolla korjata.


Pidetään huolta ihmisistämme, joohan?



 

Työuupumuksesta. Klikkaa kuvaa.






2 comments

Recent Posts

See All

2 Comments


Guest
Aug 22, 2023

Hirveetä paskaa. Oot todennäköisesti ollut vaan ihan mulkku itse ja saanut potkut. Sitten keksit tarinan ja uhriudut. Uli, uli. Kasva aikuiseksi.

Like

Guest
Aug 20, 2023

Järkyttävä tarina. Ihan kauhea kokemus. Huhhuh.

Like
bottom of page