Tulipa mieleeni, että minä olen tehnyt 80 tuntisia viikkoja.
Minä olen tehnyt ylitöitä vuodessa sellaiset 700.
Minä olen ajatellut, että määrä on tärkeää ja että olen hyvä ihminen, kun rehkin, raadan ja annan kaikkeni. Ja minähän annoin.
Mutta ei minusta tullut parempaa ihmistä.
Ei minusta tullut sankaria, jolle rakennetaan patsaita kaupunkien keskustoihin.
Minusta tuli lihava, huonokuntoinen, kävelystä hengästyvä, kroonisesti väsynyt, kärttyinen, huonotapainen paskiainen, joka ei oikeasti saanut aikaan enää mitään. Paitsi ympärilleen pahaa mieltä ja uusia ennätyslukemia vaa'assa.
Ja yritys, jossa itseni ajoin tuohon jamaan, meni konkurssiin.
Tarinan oppi on yksinkertainen: jos yritys Suomessa kilpailee matalan jalostusarvon tuotteilla halvan työvoiman maita vastaan, tappio on väistämätön. Ja se tappio tulee kahdella tavalla:
1. Ihmiset palavat loppuun, sillä he alkavat antamaan liikaa ajastaan työlle.
2. Se halvan työvoiman maa voittaa silti.
Jos me haluamme kilpailla halvan työvoiman maita vastaan samoilla tuotteilla ja samalla palveluasteella, ainoa vaihtoehto olisi maksaa huonompaa palkkaa, pidentää työaikaa, lopettaa lomat ja tehdä vain töitä, töitä ja töitä.
Mutta minä en ainakaan halua tuollaista Suomea.
Mä pidän tästä Suomesta, jossa yritetään luoda uutta, olla edelläkävijöitä ja pitää huolta ihmisistä.
Minä pidän tästä Suomesta, jossa ihmiset ovat onnellisia, sillä heillä on myös elämä. Meidän ei tule luopua elämästä ja meidän ei kannata luopua siitä, että meillä on aikaa ja mahdollisuutta pitää huolta niin itsestämme kuin lapsistammekin.
Suomalainen yritys pärjää edelleen sillä, että se tuottaa uutta, korkean jalostusasteen arvoa asiakkailleen ja palvelee kaikkia jatkuvasti paremmin, nopeammin ja ketterämmin.
Elämälle, jossa työ on osa sitä, ei sen ydin. ❤️