Olipa kerran eräs mies. Hän aloitti yhteistyön erään yrityksen kanssa, joka kaipasi apua. Yrityksellä oli nimittäin ongelma. Johtoryhmä kutsui tuota ongelmaa 'kiukuttelun kulttuurin haasteeksi'. Tämä mies haastatteli ihmisiä, niin johdosta kuin tehtaan lattialta, ja tämä mies sai idean, hän teki tarjouksen ja asiakas hyväksyi tarjouksen innoissaan. "Vihdoinkin päästään itse asiaan", he sanoivat kuin yhdestä suusta. Tämä mies aloitti työnsä. Pohdittiin yrityksen arvoja. Pohdittiin ihmiskuvaa, joka eli johtamisen rakenteissa. Pohdittiin mittareita. Pohdittiin strategiaa. Pohdittiin tehtaiden lay-outia. Pohdittiin arvovirtoja ja ohjauksen mallia, jotta saataisiin toimitusvarmuus hyvälle tasolle. Ja aloitettiin konkreettiset hankkeet avainalueilta ja niille jokaiselle saatiin tiimit, jotka edustivat avainosaamista ongelman korjaamisen kannalta. Kunnes eräänä päivänä tämä mies huomasi, että yhteistyö alkoi sakkaamaan pahasti. Vauhti hiipui. Hymy hyytyi. Halu katosi. Ja tämä mies kysyi suoraan johtoryhmältä: "Mistäs nyt tuulee?" Vastaus oli: "No, me olemme hoksanneet jotain. Sinä olet johtanut meitä harhaan". Mies vastasi: "Oho. Missä kohtaa ja miten? Ja pyydän anteeksi, jos näin on käynyt". Johtoryhmä: "Sulla ei olekaan mitään koulutusta. Ei sulla ole tarpeellista osaamista tällaisiin hankkeisiin." Mies vastasi hämillään: "Ei koulutuksesta puhuttu mitään. Että se olisi jokin vaade. Ja mun CV kyllä..." Johtoryhmä: "Lopeta, ei meitä kiinnosta sun selittelyt. Sun olisi pitänyt kertoa, ettet ole kouluja käynyt. Se on oletusarvo. Ja sä et kertonut tätä. Eli sä olet johtanut meitä harhaan. Meillä on nyt luottamuspula tässä". Mies oli häkeltynyt. Hän kysyi: "Onko tehdyssä duunissa jotain mennyt sitten pieleen? Kun mitään sellaista palautetta ei ole tullut..." Johtoryhmä: "Etkö sä kuuntele meitä? Ei duunissa ole mitään vikaa ollut, päinvastoin. Mutta nyt meille on tullut epäilys, että voiko sun duuniin luottaa. Kun et ole kouluja käynyt." Mies vastasi: "En ole tosiaan kouluja käynyt. Olen kirvesmies. Olen valmistunut ammattikoulusta vuonna 1991". Johtoryhmä: "Mutta et kai sä kuvittele, että tuo tausta on konsultille hyvä tausta? Miksi et ole kouluja käynyt? Eikö oikein napannut". Mies: "Mä olisin halunnut opiskella. Olen aloittanut korkeakouluopinnot ainakin kymmenen kertaa. Mutta kun mulla on toi ADHD, niin opiskeleminen on vaan ollut ihan järkyttävän vaikeaa. Ei vaan onnistunut". Johtoryhmä: "Kai sä ymmärrät, että tuollaisen tekosyyn taakse meneminen vain pahentaa sun tilannetta? ADHD on pelkkä tekosyy. Sähän et osaa ottaa itseäsi niskasta kiinni ja toimia, vaan piiloudut jonkun ADHD:n taakse ja jätät siis hommat kesken. Miten me voisimme sinuun enää luottaa?" Mies meni sanattomaksi. Mies nieleksi pettymyksen kyyneleitä. Ei tullut suusta enää sanoja. Mies nousi, poistui, eikä enää palannut tuohon paikkaan. Ikinä. Ja tuo mies, joka lähti pois, olin minä. Minä itse. Minä olin tuo mies, joka jäi sanattomaksi ja jäin sanattomaksi, sillä en olisi ikinä uskonut joutuvani tällä vuosituhannella, vain muutamia vuosia sitten, enää törmäämään noin masentavan tunkkaiseen asenteeseen. Olen kertonut jo aiemmin, että minulla on ADHD. Enkä koe siinä olevan mitään ihmeellistä. Se on yhtä ihmeellistä kuin finni nenässä tai elohiiri silmäkulmassa. Se vain on ja sanon näin siksi, että ADHD on jokaisella kantajallaan erilainen ja se luo ihmiselle mahdollisesti joitain ominaisuuksia. Ja loppujen lopuksi, mitä muuta me ihmiset olemmekaan kuin kokoelma ominaisuuksia: osa positiivisia, osa hyviä, osa negatiivisia, osa arkea vaikeuttavia, mutta silti, vain ominaisuuksia, joita meillä kaikilla on erilaisina kokoelmina? Siksi me olemmekin yksilöitä, me ihmiset: me olemme erilaisia, meillä kaikilla on erilaiset ominaisuutemme.
Ja minulla on ollut yksi ominaisuus läsnä aina, läpi koko elämäni. Se ominaisuus on, että aina ei ole arki pysynyt hallinnassa. Olen kyllä itseni kanssa joutunut keskustelua käymään, ihan kyllästymisen asti, ja aika usein jälkikäteen, että mitäs tulikaan tehtyä ja sanottua, kun ajatus kulki liian nopeasti ja tekoja on tullut tehtyä ennen kuin harkinta ehti hidastamaan. Siihen on siis syynsä, miksi minä en pidä siitä, miten ADHD:ta kutsutaan 'supervoimaksi'. Sillä ADHD ei ole supervoima. Addiktioherkkyys ei ole supervoima. Tekemisen aloittamisen vaikeus ei ole supervoima. Impulssien hallinnan puute ei ole supervoima. Rahan spontaani tuhlaaminen ei ole supervoima. Ei, ADHD ei ole supervoima. Mutta en minä heille ole vihainen, jotka kutsuvat ADHD:ta supervoimaksi. Sillä hyvää he ajattelevat, eikä 'supervoima' ole lähtökohtaiselta klangiltaan negatiivinen. Mutta silti: ei se ADHD ole supervoima, se vain on. Ja minä niin kovasti toivoisin, että kaikki ihmiset alkaisivat pohtimaan edes hieman sitä, miten monella meistä on ominaisuuksia ja erilaisia epätyypillisiä ominaisuuksia tai mielen sairauksiksi kutsuttavia vaivoja taakkanamme. Ja minä toivoisin, että ihmiset pohtisivat myös, miten näiden vaivojen päälle rakennetaan stigmoja ja miten niiden annetaan vaikuttaa siihen, miten me toisiamme kohtelemme. Ja miettikää hetki, että ne vaivat ja ominaisuudet ovat voineet syntyä monesta eri syystä. Miettikää hetki, että minä pohdin juuri isosiskoni kanssa, että miltä koiranruoka maistuu. Me pohdimme sitä siksi, että me söimme välillä koiranruokaa lapsuuden kodissamme nälkäämme, kun emme saaneet ruokaa rangaistuksena jostakin, jota olimme tehneet. Lapsina. Nuorina lapsina. Vuosikymmeniä sitten.
Ja me muistelimme veljeni kanssa niitä kertoja, kun piti itse pienenä poikana metsästä hakea puun oksa, jolla vanhemmat piiskasivat pakaroitamme rangaistuksena siitä, että meitä kumpaakin oli taas saanut hävetä. Ja se oksa jätettiin oven pieleen listan rakoon kuin muistuttamaan meitä siitä, miten käy, kun mokaa ja aiheuttaa häpeän tunnetta vanhemmilleen. Tuota oksaa kutsuttiin vanhempiemme toimesta leikkisästi nimellä ’Koivuniemen Herra’. Se oli Koivuniemen Herra, joka pakaramme pieksi punaiseksi. Ja me muistamme nuo kokemukset. Me olemme niiden kokemusten kasvattamia. Me ihmiset kannamme itsessämme mukanamme kokemuksiamme ja niitä tunteita, jotka meihin lapsina vaikuttavat. Joskus ne tunteet ovat hyviä ja vahvistavia. Joskus ne tunteet ovat rikkovia ja traumoja luovia. Minulla on siis trauma. Kiintymyssuhdetrauma. Ja siksi minulla on ahdistuneisuushäiriö. Sillä en saanut kasvaa lapsena ehjäksi. Ja siksi minä olen käynyt terapiassa ja siksi minä syön essitalopraamia.
Tämän takia ei kannata kertoa ihmiselle, että 'ota itseäsi niskasta kiinni', jos trauma saa kiinni ja ahdistaa. Tämän takia ei kannata antaa alentuvia neuvoja ihmiselle, joka välillä ei vaan pysty olemaan iloinen, reipas ja hymyilevä. Tämän takia ei kannata suhtautua ihmiseen kuin avaruusolentoon, jos hän syö mielialalääkkeitä. Ihmisiä hekin ovat. Ihan tavallisia ihmisiä. Kuten minäkin, joka vihdoin vuosien stigmaation jälkeen päätin, että otan lääkettä pohjattomaan ahdistukseeni ja sinkoilevaan ADHD- mieleeni. Tuo viallisuuden ja eristämisen stigma on nujertava ja se luo tunneta siitä, että on irrallinen, irti, ei-maailmaan-kuuluva. Ja tuo stigman tarina viallisuudesta antaa kaltoinkohtelulle ja traumalle oikeutuksen, sillä se stigma osoittaa sormellaan uhria, sitä pientä lasta, joka joutui syömään sitä koiranruokaa nälkäänsä, oman siskonsa ja oman veljensä kanssa. Tuo stigman tarina ei pyyhi pakaralle saadun iskun punaa ihosta pois, vaan se vahvistaa sitä.
Stigma lokeroi ja vieraannuttaa. Stigmalla leimattu ihminen laitetaan lokeroon, jotta ei tarvitse kohdata itse ihmistä ja häntä voi kohdella kuin mystisenä toteemina, roolina, kuorena. Siksi mä pyydän: päästäkää irti. Päästäkää irti stigmoista. Kohdelkaa ihmisiä ihmisinä. Ihan vaan ihmisinä.
Sillä ihmisiä me kaikki olemme, olemmehan?
PS. Kuva ei liity itse tarinaan. Huono huumori vaan aina piristää.
