top of page

ADHD EI OLE SUPERVOIMA

Mä olen puhunut ADHD:sta. Julkisesti. Ilman mitään ihmeellistä tunnetta, pelkoa tai ahdistusta. Ja olen kertonut, että mulla on ADHD. Ja minä kerroin tässä taannoin saaneeni aiheesta palautetta. Siitä, että puhun. Palaute meni näin: -"Jori hyvä. Toivoisin, että pohtisit muutamaa asiaa liittyen tarinoihisi ADHD:sta. Olen nimittäin huolissani siitä, miten se vaikuttaa sinun työtilanteeseen ja muiden työkavereittesi suhteen. Ei oikeasti kannata kertoa tuollaisia juttuja esim. omasta keskittymiskyvyttömyydestä, sillä kuka haluaa palkata konsultin, joka ei osaa keskittyä? Vielä isompi asia on se, kun olet kertonut opiskelusi jääneen toteutumatta ADHD:n takia. Ei tuollaisia kannata julkisesti mennä sanomaan, sillä se antaa sinusta kuvan ihmisenä, joka ei tee asioita valmiiksi, vaan jättää kaiken kesken. Haluat tai et, puheillasi on vaikutusta koko sun työyhteisöön. Nyt sinun jutut, koska olet niin näkyvä henkilö, ehkä leimaavat koko työyhteisöäsi ja se ei tee hyvää työnantajasi kassavirralle. Kannattaa siis pohtia, mistä puhuu ja miten. Tämä on ystävällinen neuvo ja ymmärrän kyllä, jos et noudata tätä neuvoa. Sillä sehän olisi sinulle tyypillistä ylimielisyyttä. Toivon silti, että mietit, mitä sinulle sanoin."- Kyllähän tämä palaute hiljaiseksi vetää. Ei toki siitä syystä, mitä palautteen antaja taisi ajatella. Ajatus palautteen taustalla on siis se, että:

  • vaikutan epäluotettavalta,

  • en saa siksi duunia ja leimaan muut lähelläni olijat,

  • edustamani firma kärsii.

No, voin kertoa muutaman asian ADHD:stani. Mä en välitä siitä. Olen ihan tarpeeksi dissannut itseäni vuosikymmeniä siitä, miten olen levoton ja aivoni ovat puuroa, joten muiden harrastama dissaus ei osu, eikä se liikuta minua. Ja voin kertoa vielä yhden salaisuuden itsestäni: vaikka mulla on ADHD, niin osaan kyllä hommani. Ja tavallaan osittain jopa juuri ADHD:n takia: sillä jos jokin pakottaa reflektoimaan itseään ja tekemistään, niin spontaani ja levoton mieli. Ja ei, en ole täydellinen, vaikka jotain osaankin, vaan uskon jatkuvaan oppimiseen. Ja mä haluan oppia vielä sinä hetkenä, kun viimeisen henkäykseni vedän sillä viimeisellä vuoteellani. Ja miettikää hetki, mitä itse tekisitte, jos teille sanottaisiin tuolla tavalla? Jos teillä olisi vaikka ADHD? Tai jokin muu ominaisuus, joka nolottaa kanssaihmistä enemmän kuin sinua itseäsi? Miettikää, jos tuolla tavalla puhuu työnantajasi johtoon kuuluva henkilö? Mitä sä tekisit? Miltä se tuntuisi? Olisiko sinulla turvallinen mieli? Mä en oikein tiedä, mitä itse ajattelisin. Olin lähinnä pettynyt ja hieman surullinen.


Olen saanut diagnoosin vuonna 1997. Ja se diagnoosi auttoi minua ymmärtämään esimerkiksi sen, miksi minusta ei tullut suunnistuksen maailmanmestaria: en vaan saanut keskittymistä pidettyä kasassa koko kisaa ja toisaalta jostain syystä parhaimmat kisat olivat sellaisia, joissa rata oli kaikkein vaativin, sillä se vaativa rata A. oli sairaan mielenkiintoinen, B. se pakotti keskittymään.


ADHD on jännä asia, sillä se saa monet ihmiset ajattelemaan oudosti ja suhtautumaan ADHD- ihmiseen kuin ADHD:n kautta ja aivan kuin se selittäisi ihmisen täysin. Voi, miten monta kertaa olenkaan kuullut, miten ADHD:sta ei kannata puhua tai sitten sitä ei edes ole olemassa tai sitten: ADHD on kuulemma 'supervoima'. No, voin kertoa: ADHD ei ole supervoima. Se ei ole mikään ’voima’. Se ei ole mikään ’ominaisuus’, sillä se ilmenee ihmisillä eri tavalla. Voin kertoa: ajatuksen harhailu ei ole mikään supervoima. Paikallaan olemisen vaikeus ei ole mikän supervoima. Aloittamisen vaikeus ei ole supervoima. Päälle puhuminen ei ole supervoima.


Addiktioherkkyys ei ole supervoima. Hyperkeskittyminen siten, että unohtaa hakea lapsensa päiväkodista, ei ole supervoima. Elämänhallintaa vaikeuttava keskittymisvaikeus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus, joista lapsena ihan oikeasti joutui kärsimään rangaistuksina, kun kukaan ei edes puhunut ADHD:sta, eivät ole supervoimia. ADHD on ominaisuuksien rypäs, joiden kanssa saa elää. Ja sen kanssa olen oppinut erityisesti työelämässä asioita, joita voisi pohtia eri organisaatioissa. Sillä esimerkiksi minä (en aio yleistää, sillä minusta ei voi tehdä sääntöä):


  • Kirjoitan kaiken lupaamani aina muistiin. Aina. Olen tehnyt näin duunissa jo vuodesta 2002 asti.

  • Mulla on kotona kolme erilaista työpistettä. Jotta voin etänä valita sen, mikä sopii just työn alla olevaan tehtävään, sekä aivojen hortoilun statukseen parhaiten (on täysin ärsykkeetön tila kellarissa, huone säädettävällä pöydällä ja satulatuolilla ja sitten sohva, jossa on paras tehdä rutiinihommia).

  • En ole pystynyt tekemään duunia avokonttorissa ikinä. Se on helvetti.

  • Pyrin aina piirtämään auki vaiheisiin kaiken pohdintani liittyen työhön. Siihen on syynsä, miksi rakastan Lucidia ja joskus hieman jopa Miroa.

  • Olen jättänyt työpaikat, joissa minut pakotettiin istumaan toimistolla joka päivä klo.8-16.

  • Kirjoitan, jotta ylläpidän kykyä ajatella rauhallisemmin. Ja mä kirjoitan kahdella sormella, jotta nopeus pysyy rauhallisena.

  • Pidän työstä, jossa jo sen luonteen vuoksi on vaihtelua tilan, sisällön ja paikan suhteen. Sillä muuten on riski, että ajatteluni jää jumiin johonkin tehtävään ja se johtaa vain siihen, että se ei etene - ja lopputulos on turhautuminen. Joten vaihtelevuus luo kykyä keskittyä (absurdia, mutta totta).

  • Teen aina aamulla keskittymistä vaativat ja uutta sisältävät tehtävät. Aina. Iltapäivä on parasta aikaa ihmisille.


Ja mä suosittelen kaikkia katsomaan duunissa ympärilleen ja miettimään, mahdollistuuko tuo kaikki. Uskon siihen, että jos mahdollistuu, on ollaan ympäristössä, jossa ihmisellä on tilaa toimia ja tilaa antaa juuri se, mitä haluaa ja mihin aidosti pystyy.

Ja kaikesta tästä huolimatta, mun kaikkein tärkein viesti on: vaikka ihmisellä on ADHD, niin mekin ollaan ihan vaan ihmisiä. Ihan vaan tavallisia ihmisiä ominaisuuksinemme ja outouksinemme. Lisäksi: jokaiselta ihmiseltä löytynee noita ADHD:n ’ominaisuuksiksi’ kutsuttuja piirteitä. Tämä ihan siksi, että ADHD:n piirteet ovat ihan vaan ihmisen piirteitä, sillä me ADHD- ihmisetkin ollaan ihan vaan ihmisiä. Se ero syntyy siitä, miten hallittavia ne piirteet ovat ja vaikuttavatko ne arkeen hankaloittavasti ja ovatko ne ihan jatkuvia, eivätkä vain esimerkiksi väsymykseen liittyviä jne. Analogia aistiyliherkkyyden kanssa: me kaikki kuulemme (paitsi tietty kuurot), mutta mulle normaali ääni tuntuu yliherkästä helvetiltä ja korvia repivältä melulta. Ja tuo aistiyliherkkyys ei myöskään ole supervoima.

Minun yksinkertainen toiveeni on: annetaan meille kaikille elinympäristö, jossa kaikki voivat olla ilman diagnoosien perusteella tehtävää luokittelua ja ilman diagnoosien glorifiointia. Me mahdumme kyllä kaikki tänne. Ja lopputulos: magiaa.



Klikkaa kuvaa:


88 views1 comment

Recent Posts

See All
bottom of page