Minä näin unta.
Minä näin unta äidistäni, joka oli kuolemaisillaan.
Tuossa unessa äitini pyysi minua käymään luonaan.
Tuossa unessa äitini halusi kertoa, että hän oli kirjoittanut kirjan.
Ja sen kirjan nimi oli 'Häpeä'.
Koko kirjan kantava teema oli avata sitä, miten hän häpeää minua, veljeäni, siskoani. Kirjan tarinan ytimenä oli tarina hänen häpeästään ja miten hänen häpeänsä meistä huonoista lapsista on kalvanut häntä koko elämänsä. Ja hän halusi kertoa, miten hän vielä viimeisinä hetkinään, kuolinvuoteellaan, häpeää meitä, omia lapsiaan.
Ja veljeeni ja siskooni kohdistuvan häpeän lisäksi hän oli erityisen pettynyt minuun. Kun hänet tuon unen tarinan mukaan hylkäsin ja se oli vain osoitus siitä, etten kestä elämää ja siten huonouttani olen vain lähtenyt karkuun. Hän halusi kertoa, mitä mieltä hän on petturuudestani ja hän kertoi, miten petin hänet olemalla niin huono lapsi. Äitini kertoi minulle tuossa unessa, että meidän kaikkien kolmen aiheuttaman häpeän lisäksi hän on joutunut kantamaan taakkaa siitä, miten huono poika olenkaan ja miten huono lapsi olen ollut ja miten hän on joutunut aktiivisesti häpeämään minua.
Hän häpesi meitä myös siksi, että hän oli toivonut meistä kolmesta sisaruksesta jotain ihan muuta kuin mitä meistä on tullut. Ja sitäkään toivetta ei noudatettu. Äitimme kertoi minulle, miten elämme elämäämme väärällä tavalla, olemme väärin, väärissä paikoissa, olemme virhettä, tottelemattomuuden epäkunnioitusta, ja että taas saa hävetä. Me emme olisi saaneet valita omaa elämäämme, me kolme, vaan meidän olisi pitänyt vain olla sillee hiljaa, piilossa, olla yrittämättä mitään, tekemällä tavallisia töitä, olla erottumatta, olemalla harmaita, hiljaisia, nöyriä, kun kaikki erilainen on sellaista röyhkeyttä ja rumaa ja noloa. Meillehän opetettiin aina, että mitään ei kannata yrittää, sillä ei se kuitenkaan onnistu ja että yrittäminen on häpeällistä toivetta siitä, että olisi jossain hyvä ja siten kuvitellen olevansa jotenkin parempi kuin joku toinen.
Ja tuon unen jälkeen, hetken tunsin todella olevani huono ja paha.
Kunnes muistin, jälleen kerran, että turhaan minä itseäni ruoskin. Sillä en minä äitini häpeää ole valinnut, enkä minä voi siitä olla vastuussa, sillä hän oli valinnut sen jo ennen kuin edes olin syntynyt.
Se on silti kylmä tunne, tässäkin iässä, todeta edes mielessään, että omat vanhemmat ovat toimineet väärin nujertaessaan, kieltämällä tulemasta syliin, lyömällä, hiljaisuuden väkivallallaan. Se on brutaalia, kun pitää todeta vanhempien pettäneen lapsensa. Se on edelleen hurja tunne, että ihmiset, joihin lapsina uskoi ja joiden tarinoihin lapsena luotti, ovatkin juuri he, jotka pettivät sinut. Ei sitä haluaisi tuntea tulleensa omien vanhempiensa pettämäksi, omien vanhempiensa maailmasta eristämiksi.
Välillä minä toivon, että vihaisin. Että vihaisin vanhempiani. Mutta kun en vihaa, siihen ei ole mitään syytä. Tämä siitä huolimatta, että edes se viha pitäisi teidät elävänä muistona, jonain, josta pitää kiinni. Mutta kun ei ole mitään, mihin tarttua, ei ole mitään, mitä muistaa. Minä en tunne yhtään mitään, eikä minussa ole mitään, mikä muistuttaisi minua teistä, isä ja äiti. Ei mitään. Ja tämä on minusta hyvin surullista, sillä omista vanhemmistani on tullut minulle haamuja kuin lapsuuden ystävistä, jotka hämärästi muistaa tunteina, tapahtumina, kokemuksina, tuoksuina, mutta joilla ei enää ole kasvoja, eikä ääntä. Aika kadottaa sen, mitä ei tarvitse. Aika on armelias. Ja aika on armoton.
Mutta itseäni minä olen vihannut. Ja itseäni minä olen hävennyt.
Minä olen vihannut sitä pientä poikaa sisälläni, joka häpeää itseään ja joka häpeää kaipuuttaan toisen ihmisen luo, äidin syliin, isän halaukseen. Sillä kaikki tämä: heikkoutta, velttoutta, noloa, häpeällistä.
Minä olen vihannut itseäni niin, että katosin.
Ja nyt vasta vanhempana aikuisena, keski-ikäisenä isänä, olen ymmärtänyt hetki hetkeltä, että turhaan minä vihaan tuota pientä poikaa itsessäni ja siten itseäni. Sillä ei se pieni poika ole tehnyt mitään väärää, eikä hän voinut vaikuttaa omaan lapsuuden näkymättömyyteensä millään tavalla. Se poika oli ihan tavallinen poika, jota vihan sijaan kannattaa kohdella armollisesti, hymyillen ja huomiota yltäkylläisesti tarjoten. Ja siten hiljalleen, hän huomaa olevansa ihan hyvä tyyppi.
Ja joka hetki, kun halaan omia poikiani, minä halaan myös itseäni. Halaus halaukselta, minä vahvemmin olen ymmärtänyt sen, miltä itse olen jäänyt paitsi ja miten se puute elää iholla kosketuksen kaipuuna ja miten tuo kaipuu ei ole omaa syytäni. En minä, ei veljeni, ei siskoni, emme me valinneet dissausta, vähättelyä, jatkuvaa häpeää, saati yhtäkään lyöntiä, yhtäkään risun iskemää pakaroillemme, emme me valinneet komeroon piiloon häpeämään käskemistä, emmekä valinneet mitään niistä mykkyyden ja puhumattomuuden nujertamisen muodoista, jotka olivat meidän arkeamme. Me emme tehneet näitä valintoja, meidän vanhempanne tekivät ne.
Minun pitää edelleen olla armollinen sille pienelle pojalle, joka minussa elää, sillä hän ansaitsee sen nyt ja aina, niin kauan kuin minä elän. Hän ansaitsee sen, että hän pääsee sieltä komerosta ulos häpeämästä, kun oli sanonut jotain väärässä kohdassa, väärin, häpeää vanhemmilleen aiheuttavaa. Tuo pieni poika ansaitsee päästä jokaisen tämän maailman pienen pojan ja jokaisen muun lapsen tavoin päästä aurinkoon, omana itsenään, ilman häpeää, ilman jatkuvaa nujertamista, ilman jatkuvaa epätietoisuutta siitä, mitä tänään saa sanoa ja mitä tänään saa tehdä. Ja hän saa olla pieni, hän saa olla peloissaan ja hänen ihonsa saa palaa auringossa. Ja minä otan hänet syliini, hoivaan auringonpolttamat kuntoon, minä silitän hänen poskeaan, katson suoraan silmiin, hymyilen ja pöyhin hänen hiuksiaan ja sanon: ”Sä oot just hyvä”.
Sillä minun pitää tuo itse sanoa, sillä tuota yksinkertaista lausetta en ikinä isäni, enkä äitini suusta ole kuullut, enkä tule sitä enää kuulemaan.
Sanokaa toisillenne: "Sä oot just hyvä". Ja varjot polkujenne päällä ovat taas hieman pienempiä.
Huomiseen voi vaikuttaa, eiliseen ei.
Kuvassa minä ja veljeni todennäköisesti vuonna 1975. SIlkkaa karismaa jo tuolloin. ❤️