top of page

TARINA NAAPURIN MENGELESTÄ JA MIKKEL NÄKKÄLÄJÄRVESTÄ

Minä olen maalta kotoisin.


Olen kotoisin pienestä kylästä, tuolta Perttelin laitamilta. Tuo kotikyläni oli niin pieni, että kylän koulussa oli alle 30 oppilasta, vaikka sieltä löytyivät kaikki ala-asteen luokat.


Ja meidän naapurissamme oli maatila, jossa oli lehmiä ja siellä oli kotieläimiä: oli kissoja, oli koiria, oli hamstereita ja oli akvaariossa kaloja. Tuo maatila oli jännittävä paikka ja sieltä löytyi aina paikkoja, joissa oli vahva seikkailun maku ja aina löytyi joku varjoinen notkelma tai jokin aiemmin huomiotta jäänyt nurkka, jonka takaa avautui maisema, jota ei oltu vielä koettu.


Ja muistan kesäisen heinän tuoksun.


Muistan lannan lempeän tuoksahduksen.


Muistan kiireisen kevään ja muistan syksyn sadonkorjuun ajan.


Muistan pihan suuren tammen, jossa oli keinu.


Muistan tuoreen pullan tuoksun ja muistan mansikkamehun, kun kaverimme äiti leipoi ja tarjosi seikkailujen lomassa pojille välipalaa.


Ja tuolla maatilalla me kävimme aina leikkimässä veljeni kanssa, kun maatalon poika oli kanssamme samassa koulussa ja elinpiirimme oli pieni ja yhteinen.


Ja muistan edelleen masentavan elävästi sen erään syksyisen hetken ja tunnetilan, kun kerran mentyämme seikkailemaan tuon maatilan sokkeloihin ja sen läheltä löytyviin salaperäisiin metsiin, niin tuo naapurin poika pyysi tulemaan luoksensa - ja kuljimme syrjässä olevan ränsistyneen rakennuksen luokse. Tuo rakennus oli hieman piilossa kuin katoamassa maisemaan lehtien peittämän polun päässä. Kuljimme vaiti, jännittyneinä, vain askeleemme kuuluivat tyynessä kelissä, jonka kirpeys tuntui miltei tuoksulta nenässä. Pysähdyimme. Ja tuo kaverimme avasi rakennuksen oven. Ja näkyä, joka oven takaa paljastui, en unohda ikinä. Se näky oli vastenmielinen: silmien eteen piirtyi kuva kuolleista kissoista ja korviin kaivautui kuolevan kissan hiljainen valitus. Tuona hetkenä aika pysähtyi.


Kaverimme kertoi, että tuo tila oli 'laboratorio'. Hän kertoi siellä tutkivansa, miten kauan menee, että kissat kuolevat. Hän halusi tietää, kuinka kauan kissa elää ilman ruokaa ja hän halusi tietää, miten kissa kuolee pakkasessa. Hän kertoi saaneensa innoituksena Mengelestä, tuosta natsien tohtorista, joka teki ihmisen kiduttamisesta tiedettä.


Muistan tuon tunteen.


Olin sanaton.


Olin 12- vuotias ja tajusin heti, että se näky, joka silmien eteen avautui, oli irvokas ja siinä oli kaikki väärin. Muistan sen yhden kissan, joka oli laitettu veteen kaulaansa myöden ja kissa oli kiinnitetty kaulastaan vaneriin sahattuun reikään, jotta kissa ei pääsisi karkuun ja jotta se ei hukkuisi, vaan sen pää pysyisi veden pinnan yläpuolella. Tuossa kissantappotestissä ideana oli kokeilla, kuinka kauan menee, että se kissa jäätyy hengiltä. Oli alkava talvi ja yöllä oli ollut pakkasta ja se oli jäässä. Ja siihen se kissa kuoli.


Tuon päivän jälkeen en enää jalallani astunut tuon maatilan pihapiiriin.


Tuon päivän jälkeen en enää pystynyt katsomaan kaveriani silmiin ja puhumaan hänen kanssaan normaalisti. Minä olin 12 vuotias ja kaveruus naapurin poikaan katkesi tuona hetkenä.


Tuosta hetkestä, kun se ovi avautui, on aikaa sellaiset 35 vuotta ja minä muistan tuon kissojen kidutuksen vieläkin.


Tämä muisto tuli pyytämättä tällä viikolla mieleeni, kun Mikkel Näkkäläjärven nuoruuden kissankidutus tuli jälleen esille hänen tultuaan valituksia SDP:n puoluesihteeriksi. Ja luonnollisesti tuo kissan kiduttaminen aiheutti ja aiheuttaa keskustelua. Tuota asiaa ruodittiin jo rajusti paljon sen tultua ensimmäistä kertaa esille vuonna 2019, kun herra Näkkäläjärvi oli ehdokkaana eurovaaleissa.


Ja nyt, vuonna 2023, tuo irvokas teko on taas pinnalla. Ja minun on pakko myöntää, etten pidä tästä Iltalehden pääkirjoituksen ajatuksesta, en sitten yhtään:






Minä en pidä lainkaan tuosta ajatuksesta, että tuollainen teko kuitattaisiin pyytämällä anteeksi. Sillä keneltä herra Näkkäläjärven pitäisi pyytää anteeksi?


Kissoilta? Minulta? Sinulta?


Jos herra Näkkäläjärvi pyytää anteeksi, niin kuka on se taho, joka voi antaa anteeksi? Kenellä on se valta anteeksiannolle? On oikeasti täysin turha pyytää anteeksi asioita, jotka eivät kohdistu minuun, sinuun, ei meistä keneenkään, eikä anteeksiantajaa ole edes olemassa. Siksi anteeksipyyntö tuollaisista teoista on vain tyhjää poseerausta ja vain pelkkä moraaliperformanssi.


Herra Näkkäläjärven tapauksessa on kyse siitä, haluaako sitä olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka on pystynyt kiduttamaan eläimiä ja pystyykö tuollaiseen tekoon syyllistyneeseen ihmiseen luottamaan. Minä en pystyisi luottamaan. Mutta en minä silti tuomitsisi myöskään heitä, joiden mielestä eläimen kidutuksen voi antaa anteeksi ja joiden mielestä tuollaiset teot kuuluvat anteeksiannon ja armon tematiikan piiriin. Me saamme jokainen itse päättää, mitkä asiat ovat moraalisina entiteetteinä sellaisia, jotka voimme toisesta unohtaa ja miten ja mitkä ovat sellaisia, joita ei vain pysty unohtamaan, kun jonkin asian saa toisesta tietää.


Minä en antaisi anteeksi, sillä ei ole edes anteeksipyydettävää ja mikä minä olisin edes ottamaan anteeksipyyntöä vastaan, saati antamaan anteeksi tai olemaan antamatta anteeksi? Ei meistä kenelläkään ole oikeutta vaatia herra Näkkäläjärveltä yhtään mitään.


Julmasti ironisoiden herra Näkkäläjärvellä itsellään on tässä tapauksessa vielä huiman potentiaalinen hopeareunus olemassa. Nimittäin, jos ovet SDP:ssä menevät tulevaisuudessa kiinni vielä suurempiin ja merkittävämpiin tehtäviin, niin Perussuomalaisillehan tunnetusti käy kaikki ja tie ministeriksi asti on mahdollinen, kunhan ihonväri vain on oikea, ja muistaa muokata tarinaa kissojen kiduttamisesta perussuomalaisen nurinkurin- kielen mukaisesti esimerkiksi muotoon:


-"Ihan vaan hansikkaita köyhälle naapurin lapselle olin tekemässä ja paikalliselta turkistarhurilta kyselin vinkkejä, että josko kiduttamassa saisi turkista vielä paremman. Ja kiduttaminen kuulemma parantaa turkin laatua, joten hyvä asiallahan tuossa oltiin."-


Ja Syvän Joen Kansa taputtaisi käsiään ja olisi haltioissaan: miten kaunista, miten nerokasta, miten näppärää, miten ihanan valkoista heteroa, miten miehistä, kun eläimiäkin tapettiin! Ja tuo sama jengi suoraan Syvältä Joelta ja Perussuomalaisten puoluetoimistolta kääntäisi jokaisen kritiikin kissan turkin hyötykäyttöä kohtaan muotoon:


-"Taas valkoista heteromiestä syrjitään ja elämäntapaamme uhataan. Me olemme valtamedian ja vasemmiston ja RKP:n rasismin uhreja, miksei kukaan suojele meitä?"-


Eihän sekään Perussuomalaista puoluetta haittaa, jos oikean ihonvärin omaava mies raiskaa ja eikä haittaa edustajiensa holohölinästä puhuva holokaustikriittisyys, eikä sekään turhaan häiritse, jos nyt puolueen ihonväriltään oikeanlainen mies teinejä groomailee: kunnon sekoilu on persuille vain sulka hattuun, rivi CV:ssä. Joten ei muuta kuin kissannahasta tehdyt hansikkaat kädessä kohti tärkeitä tehtäviä puoluetoimistolla ja ehkä jopa kohti ministerin aitiota, herra Näkkäläjärvi!


Murheellista on sekin, että tavallaan naapurimme Mengeleä on helpompi ymmärtää kuin herra Näkkäläjärveä. Kun olin lapsi ja nuori tuolloin 80- luvulla, ei eläinten oikeuksista puhuttu. Eläin oli tuohon aikaan vielä liian usein pelkkä kone, hyödyke, tuotantoyksikkö, ei tunteva olento. Muistan erinomaisen hyvin, miten tuolloin suhtauduttiin esimerkiksi Anja Eerikäiseen, joka 70- luvulla alkoi pitämään ääntä eläinten huonosta kohtelusta. Se ryönä ja viha, mitä hän kohtasi tuolloin, oli samaa luokkaa kuin jota nykyään netin julkinen keskustelu pursuaa kaikkea sitä kohtaan, josta ei pidetä ja jos erehtyy edes hieman puhumaan kriittisesti rasismista, ilmastodenialismista tai jos edes hivenen mainitsee, että lihan syöntiä olisi hyvä vähentää. Ja ikävä kyllä, Anja Eerikäinen oli poliisisaattueineen tuttu näky kotikulmillani.


Oikeastaan tässä koko Näkkäläjärven tapauksessa ei ole lainkaan kyse anteeksiannosta tai armosta. Siinä on kyse luottamuksesta ja siitä, että meistä jokainen voi päättää, kehen luottaa ja kehen ei. En minä luottaisi Hannibal Lecteriinkään. En, vaikka hän on terävä, sivistynyt, loistava keskustelija ja hirvittävän älykäs.


Ihminen oppii ja kasvaa ja niin varmasti ovat kasvaneet niin tarinan Mengele kuin herra Näkkäläjärvikin. En epäile hetkeäkään. Mutta luottamus: ei, sitä en vain pystyisi antamaan. En kummallekaan tarinan hahmoista. Ja erityisesti minä en vain pystyisi luottamaan ihmiseen, joka kykenee kiduttamaan eläimiä aikana, jolloin eläinten oikeudet ja tieto ja ymmärrys eläimistäkin on aivan eri luokkaa kuin naapurini Mengele rakentaessaan laboratoriotaan. En vain kykene siihen.


Enkä minä pystyisi pääsemään tuosta epäluottamuksesta eroon, sillä minä en voisi unohtaa. Tästä tarinasta tulee vain likainen olo ja tuon tarinan synnyttämä lika ei poistu suihkussa.


Ja juuri siksi: minä valitsisin etäisyyden ja epäluottamisen, sillä muuhun en pysty.




 





3 comments

Recent Posts

See All

3 Comments


Guest
Sep 24, 2023

Hyvä kirjoitus. Kyse on luottamuksesta ja jokaisella on oikeus määritellä, mihin luottaa ja millä perusteella. En itse voisi ikinä luottaa ihmiseen, joka on kiduttanut eläimiä. En vaan pystyisi. En pystyisi luottamaan keneenkään, joka tekee alhaisimpia tekoja ja eläinten kidutus menee samaan kastiin lasten raiskaamisen kanssa. Mutta jokainen saa valita omat luottamisensa ja tästä periaattesta en myöskään kyllä tinkisi yhtään, kuten kirjoittajakin selvästi sanoo.

Like

Guest
Sep 04, 2023

Kannattaisi poistaa tämä kirjoitus. Tämä menee kunnianloukkauksen puolelle. Ihan vaan vinkkinä.

Like

Guest
Sep 04, 2023

Olipas harvinaisen asenteellinen ja paska teksti. Tuollaista itseään täynnää olevaa hyvesignalointia näkee harvoin, mutta jos joltain tuollaista voi odottaa, niin juuri kaikkea paitsi itseään vihaavalta äärivasurilta, joka sinä olet. Ootte te vasurit vaan aika saatanan sekaisin. Onko lääkitys kohdillaan?

Like
bottom of page