Tiesittekö, että ihmiselle on luontaista torjua kaikki tieto, joka sotii hänen arkikokemustaan tai nykyistä tietämystään vastaan?
Ihminen on sellainen.
Tiesittekö, että tämä on myös yksi yleisimmistä muutosvastarinnan syistä? Ja erityisesti muutosvastarinnan oikeutuksen tunteen syistä? Ja tunnistan tämän itsessäni myös: olenhan ihminen. Se ei myöskään ole sattumaa, että tuota tunnetta pyritään lieventämään viestinnän keinoin, jotta:
A. Kukaan ei vaan pahoita mieltään itse asiasta. B. Kukaan ei saa tekosyytä olla hyväksymättä asiantilaa nostamalla oma fiilis ensisijaiseksi ja dissaamalla itse asia.
Olen luonnollisesti tästä asian pehmentämisestä työelämässä toista mieltä.
Sillä minusta ihmisen pitää purkaa itsessään tämä defenssi ja oppia näkemään sen taakse itse asiaan. Minusta ihmisen pitää ja kannattaa oppia pääsemään eroon tästä älyllistä toimintaa lamaannuttavasta itsesuojelustaan ja oppia näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat. Minusta ihmisen pitää ymmärtää olemattomiin itsessään tämä defenssi. Sillä vain tällöin asia ei värity, se ei muutu ja sitä pystyy analysoimaan kiihkotta. Ja vain tällä tavalla ihminen pystyy oppimaan ja pohtimaan avoimesti ratkaisuja sen sijaan, että kouristellen pitää kiinni vanhasta.
Silti minulle on esimerkiksi kerrottu monen monta kertaa, että ei kannata puhua avoimesti kahdesta asiasta:
1. Että olen epäonnistunut. Eli siis ns. mokannut. 2. Että on olemassa organisaatioita, jotka ovat ns. kusessa.
Olen pohtinut näitä palautteita.
Paljon. Ja olen tullut siihen tulokseen, että tämä palaute on järjetöntä. Kyllä: järjetöntä. Ja sen järjettömyyden ytimestä löytyy kaksi tosiasiaa:
1.Kaikki epäonnistuvat välillä. 2.On olemassa organisaatioita, jotka ovat kusessa. Ihan aidosti ja oikeasti. Asiantila, ei muuta.
Ei ole syntiä puhua avoimesti asioista, jotka ovat totta ja joissa ei ole mitään uutta ja yllättävää. Oleellista on oppia epäonnistumisista ja siitä kusessa olemisesta ja tehdä sitä, mitä ihmisen pitäisi tehdä läpi koko elämänsä: kasvaa. Ja tiedättekös, että minä pidän haasteista. Minä rakastan ongelmia. Minun unelmani nuorena oli olla filosofi. Olin valtaisa Esa Saarisen fani ja rakastin Sartrea ja Heideggeria. Olen aina kokenut kaipuuta tietoon ja ymmärrykseen. Ja jos jokin pitää nöyränä, niin se, että mikään ei ole pysyvää. Ei edes tieto: sekin kasvaa ja siten muuttuu.
Siihen on syynsä, että tietoa ei kannata julistaa ikinä varmaksi ja hirttäytyä siihen kiinni. Tiedon krooniseen epävarmuuteen ei kannata suhtautua ylimielisesti vaan hyväksyä se. Tämä ajatus nimittäin löytyy myös jatkuvan oppimisen ja jatkuvan kehittymisen ytimistä: edes juurisyyanalyysi ei itsessään paljasta yhtäkään juurisyytä, eikä siten paljasta mitään oleellista prosessistasi.
Ei yhtäkään.
Nolla.
Ei mitään.
Voit tehdä, vaikka kuin monta kalanruotodiagrammia, niin juurisyy ei paljastu. Voit jytkyttää menemään lukemattomat ‘miksi’- kysymysten jatkumot, mutta juurisyy ei siten paljastu.
Juurisyyanalyysin tarkoitus ei nimittäin ole paljastaa juurisyytä lainkaan. Ei ole ikinä ollutkaan. Juurisyyanalyysi parhaimmillaankin vain paljastaa sen, mitä kuvitellaan juurisyyksi. Se siis summaa yhteen asiaa pohtivien ihmisten oleelliset kuvitelmat ongelmien syistä, joita kokeilla ja joita testata. Juurisyyanalyysin tehtävä ja tarkoitus on pyrkiä vähentämään testattavien muuttujien joukkoa valtaisasta muutamaan (joiden varaan rakentaa oletus ja/tai hypoteesi testattavaksi ja siten verifioitavaksi).
Jatkuvan oppimisen ytimessä on siten olemuksellisesti kokeilu. Ja kokeilu siksi, että voi varmistua ajatuksen olevan totta (tai sitten väärin). Ja mitä muuta organisaatiossa tapahtuva jatkuva oppiminen on kuin juuri tätä?
Ongelmanratkaisun ja oppimisen idea menee useimmiten pieleen siksi, että oikaistaan suoraan tekemiseen ja unohdetaan oppiminen. Toistan itseäni: ongelmanratkaisun oleellinen vaihe on nimittäin luoda juurisyyanalyysin perusteella hypoteesi, jota kokeilla ja jota verifioida (tai todentaa vääräksi). Ja tämä vaihe on se, josta yleensä tingitään, kun luullaan ratkaisun jo löytyneen (kysyttiinhän 5 x miksi ja piirreltiin juttuja seinille ja oli käytössä kaikkein cooleimmat kanvaasit).
Analogia käyttäjätarinoihin softan kehittämisen kontekstissa on toimiva: käyttäjätarinan tehtävä on kuvata haaste, johon halutaan asiakkaan toiveesta ratkaisua, se ei ole kuvaus siitä, miten se haaste ratkaistaan. Idea on varmistaa tila luovuudelle sekä yhteiselle ajattelulle ja tämä on juuri se tapa, jolla ratkaisut, uudet ajatukset ja innovaatiot löytyvät.
Ja juuri tämän vuoksi tästä ajatusmallista ei kannata tinkiä. Ei milliäkään. Sillä tämä on juuri se tapa, jolla tuotatte arvoa, jolla löydätte kilpailuetua, jolla löydätte uusia asiakkaita ja saatte hymyileviä työntekijöitä. Vihje on: luo tarina, luo hypoteesi, verifioi, älä tyydy oletuksiin ja konsensukseen. Suomeksi: pohdi, kokeile, kokeile, kokeile ja opi. Ja jos et tiedä mitään, niin kokeile (ja opi). Ja kun epävarmuus on totta ja maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti, niin ravistelu kannattaa aina. Ilman tätä ravistelua me asuisimme edelleen luolissa ja viestisimme savumerkeillä.
Ravistelen, siis olen olemassa. Ravistele ja ole sinäkin olemassa.