Kävelinpä kerran eräässä tehtaassa.
Erään koneen luona kävi kuhina. Siellä oli äänensävyn perusteella iso, iso ongelma. Oli huutoa, oli vihaisia ilmeitä, oli käsien levittelyä. Paikalla oli edustettuna käytännössä kaikki toiminnot operatiivisesta johdosta alkaen.
En kävellyt ohi, vaan menin kohti kuohuntaa.
Erään hyvin, hyvin kriittisen työvaiheen tarkastuspiste oli rikki. Tarkastusta ei siis pystytty tekemään ja tämän prosessin tuotteet vaativat 100%:n tarkastuksen, sillä prosessin saanto ei ikinä ollut 100% ja juuri tässä ongelmavaiheessa tuotettava ominaisuus oli hyvin kriittinen ja viallinen tuote olisi aiheuttanut loppukäyttäjälle jopa fataalin riskin. Ongelman kokoluokka oli siis suuri niin riskeiltään kuin myös taloudelliselta arvoltaan: asiakkaalle nimittäin olisi kahden päivän päästä toimitettava kahden miljoonan euron edestä tavaraa. Ja nyt näytti siltä, että tämä ei onnistu. Ja asiakas ei suostunut siirtämään toimituksia. Kun kyselin tyhmiä, selvisi ongelman ydin: tarkastuspisteestä oli sen valoa peittävä verho mennyt rikki. Ja tarkastus edellytti täydellistä pimeyttä.
Kun kysyin, miksi ei kukaan mene kauppaan ja osta vaadittavaa materiaalia ja korjaa sitä verhoa. Vastaus oli hämmentävä:
-"Ei me voida ostaa sitä niin nopeasti. Kun siihen menee oma aikansa, kun tehdään hankintaehdotus järjestelmään ja sitten saadaan lupa."-
Huuleni alkoivat väpättämään.
Kysyin, miksi ei vain mennä kauppaan, etsitä valmistaja ja tehdä kaikkemme, että saadaan pimeys luotua tarkastukseen. Vastaus oli vielä hämmentävämpi:
-"No emme me voi poiketa prosessista, kun hankintajohtaja suuttuu. Ja ymmärtäähän sen, sillä ei nyt voi toimia siten, että kuka tahansa menee ostamaan mitä tahansa ihan tuosta vaan. Ihan anarkiaahan tuo tuollainen on."-
Ja kyse oli tosiaan pimentävästä kankaasta. Ja siitä, että se saatiin sovitettua oikeaan kohtaan estääkseen täydellisesti valon päätymisen tarkastukseen (tarkastus vaati just tietyn valon ja tietyt aallonpituudet mahdollistaakseen itse tarkastuksen).
Otin rikkoontuneen verhon alas.
Sanoin:
-"Menen kauppaan, ostan kankaan ja samalla etsin ompelijan, joka ompelee uuden verhon heti."-
Ja menin kangaskauppaan (kolmannesta löytyi sopivaa kangasta) ja siinä kangaskauppojen välillä googletin ompelijan, joka suostui ompelemaan verhon heti.
Siitä, kun lähdin tehtaalta, kului kolme tuntia, kun olin takaisin uuden verhon kanssa ja se oli asennettu ja työ pystyi jatkumaan.
Asiakas sai, sen mitä oli luvattu.
Kun seuraavana päivänä menin viemään kuittia kankaista ja työstä hankintajohtajalle - hintaa kertyi hieman reilut 500€ - hän huusi minulle. Kyllä: hän todella huusi minulle niin, että näin hänen nieluunsa, joka oli musta kuin Siperian yö:
-"Emme me noita maksuja sinulle korvaa. Et sä nyt saatana oio prosessissa ja mene tuosta vaan ostelemaan tavaraa ja tule vaatimaan korvauksia. Sitä varten on hankintaorganisaatio ja he olisivat taatusti saaneet halvemmalla tuon kaiken."-
Olin hiljaa.
Olin todella hämmentynyt. Olin pelolla johtamisen ja huonon käytöksen ytimessä.
Sitten sanoin:
-"Ok. Sä siis olet sitä mieltä, että prosessi on kunnossa, kun se estää 500€:n arvoisen pikakorjauksen ja samalla aiheuttaa kahden miljoonan kaupan kariutumisen?"-
Hankintajohtaja oli hiljaa.
Hän pyysi kuitit.
Ja sain rahani.
Mutta prosessia ei muutettu. Ja koko yritys oli täynnä vastaavia prosesseja, joita ei muutettu.
Yritys oli täynnä tuollaisia prosesseja, joissa huutava johtaja lietsoi ja ylläpiti pelkoa ja esti ihmisiä toimimasta järkevästi, ketterästi, itsenäisesti. Edes kahden miljoonan kaupan mahdollinen kariutuminen ei saanut tätä yritystä muuttamaan tapojaan.
He jatkoivat pelon kulttuurilla.
He eivät muuttaneet mitään.
Johtaja johtajalta, päällikkö päälliköltä, työnjohtaja työnjohtajalta, toimihenkilö toimihenkilöltä, ihminen ihmiseltä, he nöyrinä mutisten hyväksyivät huutamisen, pelokkuuden, hiljaisuuden ja nielivät huonon käytöksen hyväksyttävänä ominaisuutena.
Ja yritys on nyt konkurssissa.
Pelko tekee tällaista.
Huonosta käytöksestä ylenemisellä palkitseminen tekee tällaista.
Ja pelokas organisaatio näivettyy aina, jollakin aikavälillä, jossakin vaiheessa, sillä huuto huudolta, tyrmäys tyrmäykseltä, kontrolli kontrollilta, psykologinen turvallisuus hiipuu kadotakseen kokonaan ja jäljelle jää vain apatia, itseinhoinen totteleminen ja kroonistunut defenssi, jossa kaikki asiat otetaan henkilökohtaisina loukkauksina, jopa asiakkaiden muuttuvat tarpeet.
Pelko tappaa kyvyn oppia.
Ja oppiminen on jatkuvuuden edellytys.
Ja oppiminen ja uudistuminen tapahtuu turvallisessa ympäristössä, jossa kunnioitus, luottamus, omana itsenä oleminen ja rakentava vuorovaikutus ovat arkipäivää. Tähän ei pelko pysty.
Psykologinen turvallisuus. Nyt.
