Minä istun tuossa kuvassa. Olen Perttelissä, kotona lapsuudenkodissani.
Olen viimeisten vuosien aikana usein palannut tuonne reilun neljänkymmenen vuoden päähän ja pohtinut, miten lapsuuteni aika on vaikuttanut minuun ja miten se on ohjannut kulkuani siksi ihmiseksi, jota olen.
Minun on ollut pakko pohtia tuota aikaa, sillä saavuin siihen pisteeseen, joka oli tuleva jossain vaiheessa vastaan, vaikka kuinka sitä olin yrittänyt estää ja työntää taka-alalle.
Olin koko aikuisen elämäni kieltäytynyt pohtimasta isyyttä ja isäksi tulemista. Minä en yksinkertaisesti halunnut isäksi.
Minä peitin oikean syyn haluttomuuteeni vihalla lapsia kohtaan. Kun edes näin vilauksen lapsista, minä halusin mennä muualle, mennä piiloon, nopeasti, ilman selityksiä, jotta en paljastuisi. Sanoin tarvittaessa, että inhoan lapsia. Että en kestä niiden kitinää. Että inhoan niiden hajua. Ällöän niiden banaalia tapaansa kommunikoida. Että en siedä lapsista mitään muuta kuin sitä hetkeä, kun ne ovat hiljaa ja poissa ja katoamassa näkyvistäni.
No, en minä niitä lapsia oikeasti ikinä inhonnut. Itseäni minä oikeasti inhosin. Minä en tiennyt, miten olla, kun vieressä oli lapsi. Kun minä edes kuulin lapsen itkua, minä lamaannuin ja pelkäsin joutuvani kohtaamaan sen. Lapsen. Vauvan. Itkevän ja haisevan. Mahdottoman keskustella. Mahdottoman ymmärtää. Niiden viesti: liian epäselvä, liian paljon tulkintaa.
Mietin usein vanhaa lapsikammoani hetkinä, kun oma poikani kiipeää aamulla sänkyymme unisena, juuri heränneenä. Se on ihan normaali, miltei jokaisen yön tai aamun tapa. Joskus se tapahtuu aamuyön varhaisina tunteina, joskus juuri ennen heräämistä, mutta miltei aina se tapahtuu. Normaalisti hän tunkee itsensä meidän, siis minun ja vaimoni, väliin ja jatkaa uniaan hetken aikaa. Me teemme unissamme tilaa kuin automaationa ilman erillistä käskyä. Niin vain tapahtuu. Tänään hän teki jotain normaalista poikkeavaa. Tänään hän ei mennyt väliimme nukkumaan, vaan hän tuli minuun kiinni, painoi poskensa vasten poskeani ja hän halasi niin lujaa kuin pieni poika vain voi ja sanoi: ”Minun isini.”
Jotenkin tuollaisissa hetkissä on kaikki oleellinen. On pakko myöntää, että niinä hetkinä, kun minä tunnen oman poikani painavan poskensa poskeani vasten, minä muistan kaipuuni siihen, mitä minulla ei ollut: vanhempieni kosketus. Ja tämä on seurannut minua koko elämäni. Me ihmiset tarvitsemme ihon tunnetta ihollamme ja me tarvitsemme sitä läpi koko elämämme. Jos se jää lapsena puuttumaan, jää ihmiselle ikuinen kaipuu kosketukseen ja oma isä ja äiti jäävät kaipuuksi iholle. Tuolloin jokin meistä on jäänyt vajaaksi, epätäydelliseksi, hieman vajaaksi kuin siksi oudoksi tunteeksi juuri ennen itkuun purskahtamista, itkuun, jota ei vain tule, vaikka pitäisi. Se jää rintaan, se pusertuu rintalastan taakse oudoksi paineeksi, jonka nielaisemalla kadotat. Eikä mikään muutu.
Siksi minä menin aina piiloon, kun oli edes aavistus lapsesta. Siksi minä kerroin vihaavani, jotta kukaan ei huomaisi epävarmuuttani, joka oli melankoliaa tuosta läheisyyden kaipuusta, joka syntyi isän ja äidin ihon puutteesta omalla ihollani, kun olin lapsi.
Ja minä haluaisin, että heidän olemassaolonsa tunne ei olisi tunne jonkin puuttumisesta. Mutta kun muuta ei vain ole. Ei, vaikka kuinka yrittäisin muuttaa ajatteluani ja sieluani, niin puutteen tunne on aina läsnä. Minun vanhempani elävät minussa aina, mutta eivät elä tavalla, jonka minä olisin itse valinnut, jos olisin voinut. Eikä tätä tietenkään mikään enää muuta.
Ja minä silti kaipaan teitä, isä ja äiti. Ja tulen aina kaipaamaan. Mutta ette te, eikä kukaan muukaan voi tuota kaipuuta korjata, sillä te olitte ja te katositte. Te ette jääneet muistoksi iholle. Ja kun ette ole muistona iholla, olette haalistuneet tuon valokuvan kaltaiseksi, alakuloiseksi muiston jäänteeksi, joka voi hävitä, hetkenä minä tahansa.
Välillä minä toivon, että vihaisin. Mutta kun en vihaa, siihen ei ole mitään syytä. Mutta viha pitäisi teidät elävänä muistona, jonain, josta pitää kiinni. Mutta kun ei ole mitään, mihin tarttua, ei ole mitään, mitä muistaa. Minä en tunne yhtään mitään, eikä minussa ole mitään, mikä muistuttaisi minua teistä, isä ja äiti. Ei mitään. Ja tämä on minusta hyvin surullista, sillä omista vanhemmistani on tullut haamuja kuin lapsuuden ystävistä, jotka hämärästi muistaa tunteina, tapahtumina, kokemuksina, mutta joilla ei enää ole kasvoja, eikä ääntä. Aika kadottaa sen, mitä ei tarvitse. Aika on armelias. Ja aika on armoton.
Minä tiedän myös, että te ette vihanneet minua. Minä tiedän, että te ette vihanneet sisaruksiani. Ette te olleet vihaisia ihmisiä. Te vain ette tienneet, miten lasten kanssa pitää olla. Minä en muista yhtäkään leikkiä, enkä retkeä saati yhtään yhteistä tekoa. Minä en muista yhtäkään pelleilyä, isän selässä ratsastamista, riehumista, hulluttelua, kepeyttä, yhdessä olemista. Me emme ikinä olleet yhdessä. Emme ikinä. Me vain olimme.
Isä ja äiti, te olitte oppineet etäisyyden ja lyönnin filosofian kasvatuksessanne. Te olitte oppineet, että kuri, lujuus ja kädessä olevan vyö olivat rakkautta. Ette te olleet pahoja. Te ette vain osanneet.
Ja minä tiedän, isä, että sinä itkit minun ja veljeni synnyttyä. Minä tiedän, että sinä rakastit meitä enemmän kuin itseäsi ja elämääsi. Minä tiedän sen kyllä. Mutta minä olen koko elämäni toivonut, että olisit sen joskus meillekin kertonut. Mutta et sinä kertonut. Sinä olit aina vain hiljaa ja kaukana. Poissa silmistä, poissa iholta, poissa.
Vain kaipuu jäi. Ja muutamat valokuvat, joiden tarina jo haalistuu.
Kun minä menen kotiin, minä otan poikani syliini, rutistan ja toivon hänen jälleen sanovan:"Minun isini". Ja minä kerron hänelle tarinan isästäni. Jotta tarina ei haalistuisi ihan vielä.