-“Having no problems is the biggest problem of all.”- Taiichi Ohno
-“Every problem is a gift. Without them we wouldn’t grow”- Tony Robbins
Näissä lainauksissa tiivistyy tapa, jolla noin yleisesti kannattaa suhtautua ongelmiin. Asiantilojen toteaminen on avain kasvuun, kehitykseen ja muutokseen. Ja juuri tämän ei ole kategorisen negatiivista todeta ongelmia olevan.
Ei ole negatiivista todeta, että on tehty hölmöjä asioita.
Ei ole negatiivista sanoa, että jokin tapa toimia on turmiollinen.
Ei ole jotenkin ei-rakentavaa kertoa ongelmasta tai haasteesta.
Nämä kaikki ovat vain asiantiloja. Jos asia itsessään on negatiivinen, ei sen toteaminen ole negatiivisuutta. Ongelmat ovat ilmaisia vihjeitä siitä, mihin mahdollisesti kannattaa keskittyä. Ongelman tai haasteen esille tuoma viesti kannattaa lukea ja sitä kannattaa analysoida ja pohtia, josko sen sisältämän viestin perustella kannattaa tehdä jotain – tai olla armollinen ja hyväksyä asiantila. Tai sitten voi olla myös tekemättä mitään: tämäkin on usein ihan rationaalisen pohdinnan oiva johtopäätös. Ratkaisevaa tässä kontekstissa edelleen on, miten asiantilaan suhtautuu.
Jos ottaa asiantilan henkilökohtaisena loukkauksena, ei se ole peruste etsiä syitä muualta, keksiä tekosyitä tai ampua viestintuoja. Se on syy katsoa peiliin – ja sitten nostaa leuka rinnasta ja kääriä hihat. Maailma muuttuu, koko ajan. Siten olisi vain outoa, jos eteen ei ikinä tulisi tilannetta, jota ei ole nähty ja joka yllätti. Se on siis käytännössä väistämätöntä, että välillä homma menee reisille. Ja juuri tämän vuoksi ongelman edessä ei pidä laittaa päätä pensaaseen, vaan luottaa: homma hoituu kyllä. Ongelma ja asioiden eskaloituminen on oikeasti ihan ok asia, maailmassa nyt vaan joskus tulee vastoinkäymisiä, vaikka kuinka varautuisi ja vaikka kuinka loisi maailman upeimmat puitteet ja rakenteet ja kulttuurit. Joskus vaan ‘shit happens’.
Mitä veikkaatte, mikä yhdistää kaikkia näitä väitteitä?
“Olen lihava.” “Tukkani harvenee.” “Puhun turun murteella.” “Prosessin suorituskyky ei ole parantunut vuosiin.” “On tehty sillai tyhmästi.”
No se, että noiden toteaminen koetaan helposti negatiivisuudeksi. Mutta nyt toistan itseäni: asiantila on asiantila, negatiivinen tai positiivinen, eikä asiantilan esiintuominen itsessään ole kumpaakaan. Se on vain asiantilan kertomista. Ei muuta. Ja se, miten asiantilaan suhtautuu, palautuu enemmän inhimilliseen viitekehykseen: asian voi esimerkiksi joko lässyttää olemattomiin (alentuva ja toksinen positiivisuus), sille voi tehdä jotain (realismi) tai sitten vain olla tekemättä mitään (denialismi).
Turun murteen negatiivisuudesta toki voi olla montaa mieltä, mutta minun 7- vuotias poikani tuli kerran luokseni ja sanoi:
“Isi, tuo sun turun murre on kamalan kuuloista, sille pitää tehdä jotain”.
Hän otti minua kädestä kiinni ja ohjasi minut sohvalle istumaan. Hän alkoi hypnotisoimaan minua. Hän heilutti itse tekemään hypnoosityökalua silmieni edessä ja sanoi: “Nyt minä hypnotisoin sinut”. Ja kun hän mielestään sai minut hypnoosiin, hän sanoi: “Et enää osaa puhua turun murretta. Etkä kertoa huonoja vitsejä. Sinut on nyt hypnotisoitu”.
Poikani oli havainnut ongelman, hän pohti siihen ratkaisua, otti ohjat käsiinsä ja alkoi purkamaan ongelmaa löytääkseen ratkaisun. Hän päätti kokeilla hypnoosia. En paljasta, toimiko se. Tarinan oppi: havaittu ongelma on asiantila, jonka kohdalla pitää vain päättää, lähteekö sitä aktiivisesti korjaamaan ja pyrkiikö esimerkiksi yhdessä kokeilemalla löytämään ratkaisuja – vai annetaanko asian vain olla.
Miettikää hetki tätä tematiikkaa kysymällä itseltänne, että oletteko vierailleet yrityksissä, jossa ydinarvona on ’positiivisuus’? Jossa ei negatiivisia asioita ole ja jos onkin, pitää niistä viestiminen maustaa positiivisella klangilla? Jossa johto ja esimiehet painottavat viestinnässä sitä, miten liian vaikeista asioista ei saa puhua, kun jengi voi turhautua? Että pitää välttää liian vaikeita sanoja, kun ihmiset eivät ymmärrä niitä? Jossa esimiehet määrittelevät, mitä uutta pitää oppia ja uudet asiat opitaan luennoilla ja hankkimalla sertifikaatteja?
Minä olen vieraillut. Monessa. Ja näitä yrityksiä on yhdistänyt yksi asia: ne ovat olleet kusessa (siksihän minut sinne oli kutsuttu). Ja loppujen lopuksi kaikki nuo yritykset ovat olleet kusessa siksi, että nuo kuvatut alentuvan positiivisuuden kulttuurin ominaisuudet ovat alleviivanneet sitä asennetta, että ihmiset ovat tyhmiä ja että heihin tulee suhtautua yksinkertaisina olentoina, joille asiat pitää palastella valmiiksi. Tuo alentuvan positiivisuuden kulttuuri alkaa toteuttamaan itse itseään: ihmiset menettävät kyvyn ajatella. Ja se näkyy niin yrityksen kyvyssä tuottaa arvoa kuin ihmisten hyvinvoinnissa. Alentuva, tunteita poissulkeva positiivisuus on toksista positiivisuutta, jossa loppujen lopuksi ei uskalleta sanoa mitään. Kun fokus on muodossa ja siinä, että kiistellään keskenään siitä, puhutaanko nyt tarpeeksi positiivisesti ja keskiöön nostetaan jokaisen oikeus vaatia ympäristön tuottavan vain positiivisia tunnetiloja, lopputulos on denialismin ja itsekkään defenssin läpitunkemaa: silloin kaikki paha kielletään, kurja kompensoidaan laittamalla uusia kissakuvia yrityksen Instagram- tilille ja lisätään tekokivaa hymistelyä tiimien voimaantumistuokioissa. Ei toimi. Todellisuus iskee takaisin ja se isku voi olla lamaannuttava.
Aito ihmisen kunnioitus alkaa siitä, että kohtelet häntä vertaisenasi, ei sillä, että kohtelet häntä kuin pientä lasta. Kunnioitus ei ala siitä, että dissataan asia ja keskitytään puheessa muotoon ja oikeutat muutosvastarintasi sanomalla, miten ‘en tykännyt tavastasi puhua, en siis muuta mitään, enkä muutu’. Tuolla tavalla voi aina oikeuttaa muutosvastarintansa, aina, ja tuo on vain itsekästä oman tuntemuksen ensisijaistamista ja sen nostamista toiminnan keskiöön. Kunnioitus alkaa siitä, että annat ihmisen itse oivaltaa, että hän ei ymmärrä ja sitten valmennat oppimaan ja kasvamaan. Kunnioitus alkaa siitä, että ihmisen sallitaan olla ihminen, että saa tuntea myös negatiivisia tunteita, saa olla turhautunut, saa olla väsynyt. Kun mitään tunnetilaa ei pakoteta, luo se turvallisen tilan, jossa uskalletaan olla kokonaisia ihmisiä, huolineen, murheineen ja iloineen.
Alentuva, toksinen positiivisuus ei toimi. Se toimii, että saa olla ihminen. Siihen on syynsä, miksi hymistelevän ja alentuvan positiivisuuden kulttuurit eivät kasva ja pysy muutoksessa mukana: siellä ei uskalleta ottaa haastetta vastaan negatiivisen tunteen pelossa, joka syntyy väistämättä niinä hetkinä, kun omaa ajattelua pitäisi muuttaa. Negatiivinen ja pelon tunne muutoksen hetkellä on inhimillistä ja on täysin normaalia ja siten hyväksyttävää. Jos kieltää negatiivisen tunteen koko organisaationa ja kulttuurina, jumiutuu denialismiin ja lopputulos on se, että koko organisaatio ja sen kyky ajatella ja tuottaa arvoa taantuu:
Me elämme tänä päivänä liikaa toksisen positiivisuuden kulttuurissa, jossa asioista ei saisi puhua asiantiloina.
Toksisen positiivisuuden kulttuurissa asioista on pakko puhua ‘positiivisesti’, jolloin unohdetaan yksi hyvin oleellinen ihmisenä olemisen ulottuvuus: koko tunteiden skaala.
Toksinen positiivisuus on pakottamista kieltämään ihmisluonne. Se on pakottavaa huomion kiinnittämistä muotoon ja se on siksi itsepetosta. Ja se on kollektiivista itsepetosta, jos työelämässä piilotamme negatiiviset asiat ja bluffaamme hampurilaismallilla, tarinoilla ja kuvilla Instagramiin, emmekä enää toimi. Tuo bluffi nimittäin estää jatkuvan oppimisen: kun ei näe, ei opi, kun ei tunne, piiloutuu ja puolustaa omaa piiloaan.
Ja tämä on juuri se syy, miksi minä puhun suoraan ja kerron asiantiloista asiantiloina. Se on asian pohjustamista, se on tosiasioiden esilletuontia. Ja jos itse asia aiheuttaa shokin, viestintuojaa ei tule ampua tuota shokkia piilottaakseen. Ja jos asia on negatiivinen, ei se ole negatiivisuutta. Turhautuminen itse asiaan ei ole negatiivista, vaan se on osa muutoksen prosessia: hyväksy ja kestä se. Ratkaisevaa edelleen ja jälleen kerran on, miten asiantilaan suhtautuu. Siksi esimerkiksi minä valan aina uskoa: homma hoituu kyllä (sillä ne hoituvat kyllä). Ja hyvät ihmiset: tässä ei ole mitään negatiivista, vaan tämä toimii ja on perusteeltaan rakentavaa, positiivista ja eteenpäin suuntautuvaa.
Siksi: kohtaa asiantila. Ja toimi, jos tarpeen. Ongelma on lahja, ei loukkaus. Ota lahja vastaan ja hymyile.
Comments