MINUA OTTAA PANNUUN

Minua ottaa pannuun.

On alkanut väsyttämään.

On pimeä, talvi, märkä, sohjo.

Ja sitten on korona.

Kyllä: korona ottaa pannuun.

Minua ottaa pannuun, että korona kadottaa sosiaalisen elämän.

Minua ottaa pannuun, että ei voi kulkea kuin ennen.

Minua ottaa pannuun, että ei tiedä, voiko ihmisiä halata, voiko kätellä, voiko edes tavata, olla läsnä.

Minua ottaa pannuun, että pitää rajoittaa vuorovaikutusta ihmisten kanssa.

Minua ottaa pannuun, etten enää taida edes tietää, miten ihmisten kanssa vietetään aikaa.

Minua ottaa pannuun, ettei uskalla enää edes aivastaa. Paitsi kotona, piilossa, vaivihkaa.

Minua ottaa pannuun, että ihmiset väsyvät.

Minua ottaa pannuun, että lapset kärsivät.

Minua ottaa pannuun, että yritykset kärsivät.

Minua ottaa pannuun, että osaa jengistä ei kiinnosta.

Minua ottaa pannuun, että ihmisiä pelotellaan salaliitoilla, kansanmurhasta ja siitä, että korona on pyrkimystä totalitarismiin.

Minua ottaa pannuun, että väsyneitä ihmisiä pelotellaan oman edun ja oman hyödyn tavoittelun motiiveilla.

Minua ottaa pannuun, että Suomi joudutaan pitämään kiinni, jotta voimme suojella heitä, joita ei kiinnosta.

Minua ottaa pannuun, että itseäni väsyttää.

Minua ottaa pannuun, että välillä ei jaksa olla iloinen, positiivinen ja tulevaisuuteen uskova.

Minua ottaa pannuun, että osa jo miltei kadonneista fyysisistä oireistani migreenistä lähtien ovat hiljalleen tulemassa takaisin.

Ja välillä tämän ajan orastavissa väsymyksen ja ahdistuksen hetkissä huomaan, miten tekisi mieleni tehdä pojilleni samaa kuin itse koin lapsena: lyödä ja laittaa kellariin piiloon, kun ei meinaa jaksaa keskustella ja kasvattaa kompromisseihin, yhteisiin sääntöihin, pettymyksen sietoon ja toisten huomioon ottamiseen.

Välillä havahdun autoa ajaessani siihen, miten ajatus häivähtää vastaan tulevan rekan keulassa ja miten voisi ajaa siihen ja olla rauhassa. Lopullisesti.

Minä huomaan, että välillä ajatukseni siirtyvät kuin salamana kesästä suoraan pimeään talveen, jossa toivoa ei ole.

Ja silti minä tiedän ja tunnen, miten olen onnellinen ja kaikki on hyvin. Mutta jostain oven raosta, jostain tulee sellainen viileä tuulahdus, jossa on tunkkainen tuoksu jostain kaukaa, joka jää ihooni kiinni.

Sitä hetkittäin on vain väsynyt. Ei jaksaisi tätä aikaa, jonka piti jo loppua ja jokainen kerta, kun sanoo, että 'kyllä tämä tästä' ja 'jaksetaan vielä hetki', niin tuntuu kuin valehtelisi itselleen ja muille.

Minua ottaa pannuun.

Mutta kai mä kuitenkin eniten uskon siihen, että tämä aika muuttuu vielä hyväksi ja että ihminen oivaltaa kyllä, miten elämä saadaan rullaamaan. Tavalla tai toisella. Ja että tärkeintä juuri nyt on, että voi ottaa omat poikansa kainaloonsa ja rutistaa heitä.

Kyl tää täst, saatana.

PS. Koronan alkulähde on paljastettu 😉: