MINÄ EN ENÄÄ PELKÄÄ

Oli 80- luvun loppu, kun minä kirjoitin seinään: 'Pidetään Suomi siistinä, ei n**kereitä Suomeen'.


Oli 80- luvun loppu, kun minä menin kotikaupunkini ensimmäiseen etniseen ravintolaan ja kysyin kovaan ääneen: "Milläs te karvaranteet meinaatte meidät tänään myrkyttää?".


Oli 80- luvun loppu, kun oli normaalia puhua 'naisemme vievistä n**kereistä' ja 'mustalaisista, jotka tappavat ja varastavat'.


Oli 80- luvun loppu, kun ammattikoulussa opettaja antoi täydet pisteet kysymykseen työturvallisuudesta, kun vastasin kokeessa, että 'ei tarvitse työturvallisuuteen satsata rahaa, sillä laitetaan n**kerit töihin ja jos heitä nyt sattuu putoamaan ja kuolemaan, niin laitetaan uusia perään, Afrikkahan on niitä täynnä'.


80- luku oli pimeää aikaa. Siellä minäkin elin. Pimeydessä. 80- luvun loppu oli aikaa, jolloin Suomi alkoi muuttua ja avautumaan ja se pelotti. Jotenkin se pelko oli läsnä arjessa, joka oli huumorintajuton ja kekkoslaisen vakava ja harmaa. Tuo aika oli iloton ja jotenkin tuo aika tuntui vedenjakajalta suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa jokin vanha, YYA:n henki oli iäksi kadonnut ja tilalle oli tulossa jotain uutta, josta ei vielä oikein tiedetty.


Minä olin tuolloin nuori mies, joka oli ristiriitainen itsensä kanssa.


80- luvun lopussa minä olin nuori mies, joka haaveili tatuoivansa Suomen lipun takaraivoonsa, kuunteli kotona bändejä nimeltä Kollaa Kestää, Terveet Kädet, Ratsia ja Sex Pistols ja aina, kun ahdisti, menin metsään, jossa sain aina vastaukset kaikkeen, mitä halusin tietää. Minä olen metsästä kotoisin ja metsä on minulle edelleen ainoa paikka, jossa tunnen olevani todella kotona ja turvassa.


Pelle Miljoona, Suomen lippu takaraivossa ja metsä. Kombinaatio, jonka absurdius on maksimaalinen.


Minulla itselläni tuli jo tuolloin se hetki, kun tajusin elämäni olevan pääasiassa pelkoa ja sen kieltämistä. Minä tajusin tuolloin, että minun noustava niistä pois. Lopullinen tajuamisen ja oman identiteetin murtumisen vuosi oli 1993 ja minä kotiuduin armeijasta. Oli joulukuun alku ja minä seisoin Porin Prikaatin parkkipaikalla lumisateessa. Yksin. Ja se yksinäisyyden tunne oli valtaisan suuri, sillä tajusin sinä hetkenä, kun ympärilläni oli yli tuhat itseni kanssa samassa tilanteessa olevaa ihmistä, joiden kanssa olin juuri viettänyt vuoden hyvin tiiviisti yhdessä, että minä en tuntenut yhtäkään heistä. En yhtäkään. Nolla. En ollut vuoden aikana onnistunut tutustumaan yhteenkään ihmiseen ja se tieto iski kaljuun takaraivooni kuin ne räntäsateiset lumihiutaleet, joista taivas oli valkoinen.


Eikä tilannettani helpottanut lainkaan se, että minulla ei myöskään armeijan ulkopuolella ollut yhtäkään ystävää. Ei ollut ketään, kenelle soittaa ja pyytää juhlistamaan varusmiespalvelun loppumista. Minä menin vain kotiini vanhempieni luokse, asumaan huoneeseen, jossa olin jo viettänyt 20- vuotta veljeni kanssa, joka nyt oli armeijassa. Se yksinäisyyden tunne oli valtaisa niin monella tasolla, että en meinannut selvitä siitä.


Olin jo armeijavuoden aikana huomannut, että me ihmiset emme olekaan samanlaisia. Tämä oli minulle oikeasti yllätys. Meitä oli reilu tuhat ja siellä oli tarinoita yhtä monta kuin oli varusmiestä. Kun olin aiemmin vaalinut kuvaa suomalaisista jotenkin samanlaisina ja vierasta olin pitänyt uhkana, tajusin, miten naurettava olinkaan ollut. Kun omassa komppaniassa oli opettajia, työttömiä, narkkareita, taiteilijoita, rikollisia, masentuneita, uskovaisia, homoja, hippejä ja jumalauta koko elämän kirjo, jota en edes aiemmin osannut kuvitella olevan olemassa, niin elin siellä kasarmilla kuin elokuvaa katsoen: ulkopuolisena ja tarkkaillen. Vedin itse niin kovan alikersantin roolin päälle, että kukaan ei varmasti päässyt iholle, mutta se oli tapani suojautua vieraalta, vaikka samalla tiesin, että sinä päivänä, kun Prikaatin portista ulos kävelen, mikään ei ole enää entisensä.


Olin oppinut myös, miten armeija itsessään on kuin monikulttuurinen yhteiskunta: siellä ihmiset erilaisista taustoistaan johtuen suorittivat armeijaansa Huoltokomppaniassa, aseettomassa palvelussa, jotkut erityisosaamista vaativissa tehtävissä ja jotkut - kuten minä - urheilijana puolet palvelusajasta lenkkipolulla treenaamassa. Erityisen hyvin minä muistan heidät, jotka olivat palveluksessa, mutta vakaumuksestaan johtuen eivät halunneet aseeseen koskea. Tuo kuulostaa oudolta, mutta siinä jotenkin kulminoitui tuo yhteiskunta-analogiani: tarpeen tullen ihminen sai lievennyksiä (positiivista syrjintää) ja siten hän sai palvella juuri sillä tavalla kuin parhaiten kykeni.


Ja silti tämä kaikki tapahtui silti siten, että kaiken yläpuolella oli laki (ohjesääntö), jonka perusasioista ei kukaan saanut tinkiä.


Jotenkin minä arvostin aina niitä aseettoman palveluksen miehiä, sillä he tulivat paikkaan, jossa heille naurettiin, jossa heitä ei arvostettu, mutta silti he halusivat tehdä osansa ja osallistua. Ja armeija antoi siihen mahdollisuuden. Ja yhteiskunnan pitäisi toimia samalla periaatteella, sillä siitä on kaikkein vähiten hyötyä, että ihmiset jäävät kokonaan syrjään, olemaan kokonaan osallistumatta. Osallistumattomuus yhteiskuntaan on varmin tae sille, että yhteiskunnasta tulee levoton ja siellä asuu ihmisiä, joille yhteiskunta edustaa vierautta ja sorron tunnetta.


Minun oli pakko päästää irti lokeroistani. Minusta olisi muuten tullut hullu. Minä ymmärsin kyllä myöhemmin, miten lokeroiden luominen ja ihmisten sekä ilmiöiden tarkka ja miltei neuroottinen kategorisoiminen olivat vain asioita, jotka loivat turvaa tilanteessa, jossa tunsin oloni vieraaksi. Minä olin vieras itselleni, minä en tiennyt kuka olen ja erityisesti minkälainen maailma on ja miten se toimii.


Olin luonut itselleni lokerot, joista toiseen astuin silloin, kun olin ihmisten keskellä ja toisen, jossa elin kotona, hiljaa, piilossa, niellen kaikki omat ajatukset, sillä meillä kotona ei perinteisesti puhuttu mistään asioista. Olimme vain hiljaa, sillä hiljaisuus oli tae siitä, ettei yrittänyt mitään, sillä elämän piti kulkea hiljaa auringon noususta keskipäivään ja siitä hiljalleen hautaan ilman pettymyksiä, ilman pyrkimyksiä, sillä ihmisen ei pitänyt kuvitella itsestään yhtään mitään.


Kun elää kuritetun ja nujerretun koiran elämää, ei sitä oikeasti edes elä.


Toki noiden lokeroiden kanssakin voi elää. Mutta jos niistä ei uskalla astua pois, jos ei uskalla päästää niistä irti ja todeta maailman olevan lokeroinnille aivan liian monimutkainen, jos ei uskalla lähteä vieraaseen paikkaan, tutustua vieraisiin ihmisiin, jos ei uskalla katsoa vieraita kasvoja ja vastata niiden hymyyn, niin silloin jäävät kokematta sateisten katujen tanssi, ihmisen tarinoista kertovat museot, kesän hiostamat ihot, spontaanit satojen kilometrien road tripit, syksyn auringonlaskut ja suurkaupunkien ihmisistä pullistelevat kahvilat.


Se hetki, kun uskaltaa nousta ylös, lähteä kävelylle, ottaa jokaisen ihmisen vastaan ilman fasadia ja avoimesti, avautuu mahdollisuus niihin seikkailuihin, jotka vain ihmiset ja itse elämään tarttuminen voivat antaa. Se elämä, jota hengität, tekee sinut.


Elämää et voi ikinä hallita. Elämää, eikä maailmaa ei voi vangita. Elämä tulee kyllä luoksesi ja tapahtuu sinussa. Lokero on aina muuri. Lokero on aina vihamielinen ele, sillä se perustuu eroon ja eron tekeminen on aina väkivaltaa.


Kun minä tänään toivotin hyvät yöt pojilleni, minä palasin hetkeksi menneisyyteeni ja unohtamaani lapsuudenkotiin. Minä en vihaa sitä. Minä en rakasta sitä. Minä en tunne mitään sitä kohtaan. Minä olen onnellinen, että uskalsin nousta ylös ja lähteä. Minä jätin lokeroni, jäin tyhjän päälle, halusin oppia, hengittää ja ilman sitä minulla ei olisi poikiani, vaimoani, elämää. Minulla olisi vain viha ja kyynisyys.


Minä ymmärrän menneisyyteni ja siksi olen sinut sen kanssa. Minä tiedän, miksi minä olin se, mikä minä olin. Olin tietämätön, olin arka ja minä vain toistin vanhempieni pelkoja. He pelkäsivät vierasta ja uutta. He eivät tienneet, miten olla lastensa kanssa, joten he toistivat omien vanhempiensa virheet ja eristivät itsensä velvollisuuksien, työn eetoksen, kurin ja auktoriteetin taakse.


Ja minulle tulee kylmä, kun katson ympärilleni. Se muistuttaa minua siitä 80- luvun lopusta, jolloin musta mies oli pelottava ja maailma muuttui.


Minulta löytyy edelleen Kollaa Kestään levyt. Minä kuuntelen edelleen Ratsiaa. Minä kuuntelen edelleen Sex Pistolsia. Minä olen edelleen kotonani metsässä. Mutta Suomen lippua minä en enää haluaisi takaraivooni tatuoida.


Ja minä muistan ne lukemattomat kerrat, kun toivoin isän tai äidin tulevan ja halaavan. Mutta he eivät ikinä tulleet. Eivät ikinä.


Siksi minä tänään vielä, mennessäni nukkumaan, menen poikieni huoneen kautta, katselen heitä hetken, hymyilen hiljaa, suutelen otsalle, kävelen makuuhuoneeseen, menen vaimoni viereen, otan hänet syliini ja nukahdan.


Ihan vaan siksi, että minä en enää pelkää.

6 views0 comments

Recent Posts

See All