ME KELPAAMME

Kävelin aamulla nuorimman poikani kanssa käsi kädessä kohti päiväkotia. Ja minua alkoi spontaanisti tulemaan kyyneleitä silmistä.

Poikani kysyi:

-“Miksi sä isi itket?”

Vastasin suoraan:

-“Tiiätkö, että isi on niin kauhean onnellinen siitä, että saa tässä pimeässä aamussa kävellä just sun kanssa käsi kädessä kohti päikkyä”-

Poikani oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi samalla rutistaen hieman lujempaa kättäni:

-“Isi on kyllä kiva.”-

Minä vastasin:

-“Niin sinäkin.”-

Ja matka jatkui, poikani puhui päiväkodin kavereista, mummosta, joka asuu Kuusamossa – ja minä annoin kyyneleiden valua.

Minä en kertonut pojalleni tuossa hetkessä sitä, että minun sydämeni täyttyi onnen, kaipauksen ja surun tunteista. Näinä hetkinä minut usein valtaa koko elämäni mittainen kaipaus siitä, että minulla olisi ollut isä, jonka kanssa olisi voinut kulkea käsi kädessä ja jutella, vaikka sitä niin usein kaipasi. Meillä ei kävelty käsi kädessä. Meillä ei isin kanssa halattu, ei tultu syliin, ei menty puhaltamaan otsaa, kun isi oli kipeänä. Eikä minulle koskaan kotona sanottu: “Jori, sä olet kiva”.

Ja niin monta kertaa minä pienenä poikana istuin yksin kalliolla Perttelin metsissä ja mietin, että olisipa kiva, jos joku joskus sanoisi, että kelpaan ja että joku joskus ottaisi kädestä kiinni, kun pelotti. Mutta kukaan ei tullut.

Mutta isoin ja valtavin tunne aamulla tuli siitä ymmärryksestä, että juuri nämä hetket ovat tuon pienen poikani kannalta niitä hetkiä, jotka kantavat häntä ja jotka elävät hänessä aina. Kerran poikani kanssa ajellessamme autolla Utsjoelta etelään, minulle tuli sama suuri tunne, joka valtasi kaiken sisälläni: se johtui siitä oivalluksesta, että tässä autossa istuessamme ja jutellessamme poroista, hyttysistä ja dinosauruksista, me luomme muistoja. Juuri niitä muistoja, joita minä itse olen vailla. Minulta puuttuu muistoja ja minulta puuttuvat tarinat. Ja juuri siksi, että minulla ei ollut isää, joka olisi kulkenut kanssani käsi kädessä ja sanonut, että kelpaan. Minussa asuu isän kokoinen aukko, joka ei katoa kuin hiljalleen elämällä hetkiä uudelleen, omien poikieni kanssa, sillä isäni kuoli tammikuussa 2020. Emmekä me ehtineet puhua tästä, eihän meillä koskaan puhuttu ja enkä ollut puhunut yli 20 vuoteen isäni kanssa. Sanat jäivät sanomatta, aukko sulkematta.

Ja minä ymmärrän ja oivallan joka hetki, miten onkaan huima etuoikeus ja onni ja samalla vastuu, että näissä aamun hetkissä kävellessämme kohti päiväkotia, asuu se pienen pojan onni ja se herkkyyden hetken oivallus, että juuri tuon onnen ja turvallisuuden ansiosta tuon pojan ei tarvitse pelätä elämää ja muita ihmisiä. Ja me kaikki tarvitsemme tätä tunnetta läpi koko elämämme: että meillä on käsi, johon tarttua ja että me tiedämme olevamme ihan kivoja tyyppejä ja että me kelpaamme. Minä sanoisin, että isänä ja ihmisenä olemisen oleellinen tarkoitus on yksinkertainen ja samalla koko ihmisen elämän kokoinen: pitää yllä erityisesti omien lapsiensa kanssa sitä viestiä, että toista täytyy pitää kädestä kiinni ja toiselle pitää sanoa, että kelpaat. Joka hetki. Vain siten he oppivat tekemään saman toisille ihmisille ja loppujen lopuksi omille mahdollisille lapsilleen. Ja näin viesti jatkuisi läpi sukupolvien ja yli ajan.

Ihmiskunnan on mahdollista kehittyä. Jatkuvasti. Kunhan vain muistamme pitää kädestä kiinni ja sanoa toisillemme, että he kelpaavat.

Me kelpaamme. Kotona. Töissä. Elämässä.

Kaikkialla.

12 views0 comments

Recent Posts

See All