KESKENERÄISYYS ON ORGANISAATION POTENTIAALI

Istahdin tässä aamusella parvekkeelle.


On loma.


Ja mieli on tyyni.


Pohdin tässä elämääni ja erityisesti elämääni vuodesta 2020 tähän päivään asti. Jotenkin mieleeni kaivautui ajatus, että viimeisen kahden vuoden aikana olen oivaltanut paljon asioita, jotka ovat vain odottaneet paljastumistaan. En siis ole muuttunut, vaan näen paremmin.


Vuosi 2020 oli ensimmäinen vuoteni yrittäjänä.


Ja tammikuussa 2020 isäni kuoli. Ja tuon vuoden maaliskuussa hänet haudattiin. Tämä maaliskuun päivä ja ei ollut surun päivä, vaan päällimmäisenä siinä arkulla seistessäni oli tunne siitä, että se oli helpotuksen päivä: mun ei tarvitse enää pelätä (ja tämä on mun traumani ytimessä ja sitä työstin myös terapiassa ja tämä trauma alkaa olemaan haudattu trauma).


Olen saanut rakennettua uudelleen suhteitani sisaruksiini ja me osaamme olla nykyään toisillemme auki, avoinna ja rehellisiä. Ja tästä mä pidän yli kaiken.


Sitten tuli korona. Ja kalenterini tyhjeni.


Rahatilanne ahdisti.


Aloin epäilemään itseäni ja osaamistani.


Sain duunistani positiivista ja myös hieman negatiivista palautetta. Ja kyllä: se negatiivinen palaute oli täysin ansaittua (ja kai se positiivinenkin oli...).


Ajattelin paljon.


Kirjoitin paljon.


Keskustelin paljon.


Kalenterini täyttyi. Mietin saamaani palautetta. Mietin, miten asiakkaiden kanssa kannattaa puhua ja miten heitä kannattaa lähestyä.


Kokeilin yhteistyötä muutaman eri yrityksen kanssa. Toiveissa oli löytää yhteisö, jossa olisi mahdollisuus tarjota asiakkaille enemmän kuin mihin yksin pystyisin. Minä itse kaipasin ihmisiä ja myös asiakkaat ansaitsivat parempaa: mahdollisuutta saada samassa paketissa enemmän apua, tukea ja arvoa. Yhteistyökokeilut eivät toimineet: arvot, tavat toimia, kulttuurit, ne eivät osuneet. Mutta nämäkin olivat ehdottoman tärkeitä oppeja, sillä nekin alleviivasivat sitä ymmärrystä, jonka mukaan organisaation arvojen tulee olla yhteisesti jaettuja, huonoa kohtelua ei tarvitse sietää ja että jokaisen kannattaa löytää se oma paikkansa, se oma 'perfect match', sillä se löytyy kyllä (löysinhän sen itsekin, kun oivalsin tässä parin vuoden aikana, mikä on oikeasti tärkeää).


Ja tajusin tässä parvekkeella istuessani, että olen oppinut viimeisten vuosien aikana enemmän kuin edellisen 20 vuoden aikana yhteensä. Olen oppinut itsestäni. Olen oppinut työstäni. Olen oppinut paljon asiakkaideni kanssa. Olen päivittänyt koko tapani tehdä duunia. Olen iloinen, että sain arvokasta palautetta eräältä asiakkaalta, joka ei halunnut jatkaa kanssani aloitettua duunia.


Olen oppinut, että en ole valmis.


Että olen keskeneräinen.


Ja että mahdollisuus oppia ja kasvaa edelleen ja aina, on jo itsessään huikea mahdollisuus. Ja sama koskee omaa duuniani: en mä ole valmis, en mä osaa kaikkea. Olen oppinut, että sama koskee organisaatioita: eivät ne ole valmiita. Ja juuri se hetki, kun organisaatio uskoo olevansa valmis ja ohjein ja rutiinein standardoitu, on juuri se hetki lähtölaukaus taantumiselle ja sille, että oppimista ei enää tapahdu. Esimiesten ja johtajien perinteinen ja todistetusti ihmisten luottamuksen tunnetta tehokkaasti kannibalisoiva helmasynti rakentuu murheellisen usein juuri tuon valvonnan ja kontrollin narratiivin ympärille. Se narratiivi rakentuu siihen uskomukseen, jossa esimiesten ja johdon roolit koostuvat tehtävien jaosta ('mitä tehtäviä tehdään') sen määrittelyyn, millä tavalla se työ tehdään oikein ('miten tehtävä toteutetaan') ja näiden kahden valvontaan ja siten ulostulon kontrollointiin.


Harmillista on vain se, että organisaation usko standardointiin ja kaiken tekemisen vakiinnuttamiseen, on itseään tuhoava ja todellisuuspakoinen ohjenuora.


Kun maailma muuttuu, kun asiakkaat muuttuvat, kun vaatimukset muuttuvat, niin silloin vakiintuminen ja tekemisen tavan pakonomainen standardointi ja siitä kiinni pitäminen ohjein, kuvin, valvonnalla ja kontrollilla, ovat pelkkä itsetuhon siemen. Organisaatioiden pyrkimys status quohon on vain pyrkimystä kontrolloida ja valvoa. Me yritämme aivan liikaa kontrolloida asioita pyrkien pistemäiseen tehokkuuteen, vaikka alati muuttuvaa todellisuutta ei voi valvoa ja kontrolloida vakiinnuttamalla ja jähmettymällä. Tämän tien päästä löytyy portti, jonka päällä lukee: "Hautausmaa". Ja surullista kyllä, tuon tien kulkeminen toimii täydellisesti ja toteuttaa status quohon pyrkivän organisaation modus operandia, sillä haudassa olemme kaikki valvottavissa ja kontrolloitavissa. Mutta ainoat asiat, joita voimme organisaatioina kontrolloida, ovat kyky mukautua muuttuviin tarpeisiin ja kyky jatkuvasti oppia. Keskeneräisyys on ainoa status quo, johon organisaation ja ihmisen kannattaa aina pyrkiä ja jota kannattaa vaalia. Keskeneräisyys on kärjistäen olemuksemme niin yksilöinä kuin yhteisöinä, joihin olemme kiinnittyneitä.


Nyt on vuosi 2022 ja se on kääntymässä kohti syksyä.


Istun edelleen parvekkeella ja hymyilen.


Olen tässä viimeisen parin vuoden aikana saanut poistettua kuonaa päältäni, joka on estänyt näkemästä ja hidastanut oman keskeneräisyyden oivaltamista ideaalitilaksi.


Ja olen ehkä löytänyt oman työni ytimen: yritän kertoa organisaatioille, että se ei haittaa, vaikka ei ole valmis ja että on keskeneräinen. Yritän sparrata sen oivaltamiseen voimavarana, että keskeneräinen pitääkin olla. Yritän kertoa heille, että ette koskaan ole valmiita. Ja että on vain armeliasta itselleen myöntää, että on aina keskeneräinen ja että on vain huikean siistiä se, että uskaltaa oppia, muuntua, kasvaa ja löytää se oma uoma, jota pitkin jatkuvasti kulkea. Ja ainoa, joka estää meitä löytämästä tuota uomaa, olemme me itse. On niin helppoa ajatua harhaan siihen harhaan, että kontrollilla saavutetaan ja ylläpidetään täydellisyyttä ja että täydellisyys ideaalitila, joka valvonnalla ja kontrollilla vain pysyy ja säilyy.


Mutta täydellisyys ei ole ideaalitila. Se on pysähdyksen tila. Ja täydellisyyden näkökulmasta maailmaa tarkasteleva organisaatio ei enää oivalla potentiaansa, vaikka sitä keskeneräisyys juuri on: potentiaalia.


Pysytään keskeneräisinä, joohan?











38 views0 comments

Recent Posts

See All