ILOA KOHTI, IHMISET

Joulu.


Tuo ilon, valon, välittämisen ja läheisyyden juhla.


Mä pidän joulusta, olen aina pitänyt siitä. Mun joulumieli syntyi lapsena Perttelin Peikkojen puurojuhlista Kaivolan urheilutalolla ja ala-asteen joulujuhlasta, jossa jännitti joulupukilta saatu pussukka, jossa oli kortti, suklaata, rusinoita ja joulupipari. Noina hetkinä joulu tuntui joululta, ihanan viattomalta, aidolta, jännittävältä.


Tämän joulun olen viettänyt Kuusamossa vaimoni vanhempien luona, tuolla poikiemme mummolassa. Voinette helposti kuvitella tuon pienten poikien ilon ja energisyyden, kun mummolassa saa syödä vatsansa täyteen herkkuja, suklaata, pullaa, tuoretta rieskaa, mummo passaa, saa leikkiä pihalla lumihangessa, rakentaa mummon kanssa lumilinnaa, saa vitsailla papan kanssa ja pääsee Rukalle laskemaan rinnettä. Ja mikä on joulussa parasta poikien mielestä: saa olla perheen kanssa ja saa olla mummon ja papan kanssa (ja tietty lahjat ja lumi).


Minulle itselleni joulu on nykyään myös oman menneisyyteni läpi elämistä. Kun mä katson noita poikiani, muistan samalla sen, mitä minulla ei ole ikinä ollut.


Ja hyvä niin, sillä samalla mä elän niitä muistoja läpi ja siirrän niitä hiljalleen muistojen ullakolle, pois häiritsemästä, pois ahdistamasta.


Minulla ei nimittäin koskaan ollut mummolaa. Ei ikinä.


Sillä isovanhempiamme ei kiinnostanut. Toinen osa isovanhemmista halusi lähinnä juoda viinaa ja toinen osa oli sitä mieltä, että pidämme liikaa ääntä. Erityisesti minä ja kaksoisveljeni olimme liian meluisia, olimme liian eläväisiä, olimme häiriötekijöitä, joita piti hävetä ja siksi emme olleet koskaan tervetulleita. Meillä ei siten käytännössä ollut isovanhempia, sillä he eivät halunneet viettää aikaa meidän kanssamme: he halusivat olla rauhassa, ilman lapsten aiheuttamaa säröä omaan tilaansa. Jos he puhuivatkin meille, se oli arvostelevaa, vähättelevää, dissaavaa, kylmää, ilman vuorovaikutusta. Isosiskomme puolestaan oli tervetullut: hän oli rauhallisempi kuin me kaksi, mä ja veljeni. Emmekä mekään mitenkään mahdottomia olleet, ihan tavallisia poikia, ihan tavallisia lapsia, sillä lapset noin yleisesti puhuvat, leikkivät, kaipaavat huomiota. Mutta meidän kohdalla tuo kaikki normaali oli häiriötä ja säröä aikuisten maailmassa ja aikuisen maailma oli aina ensisijainen, jossa ei ollut tilaa häiriöille - eli siellä ei ollut tilaa meille.


Ja tuo tunne on kulkenut mukanani läpi elämäni. Että ei ole tilaa minulle.


Tuo olemisen tila pysyi pienenä siten, miten meitä muistutettiin aiheuttamastamme häpeästä. Meitä sai kuulemma aina hävetä.


Tuota olemisen tilaa kavennettiin laittamalla komeroon tai pimeään perunakellariin olemaan hiljaa. Että muistaisi, että aikuisen maailmaan ei lapsen ääni kuulu.


Tuota tilaa kavennettiin lyömällä, tukistamalla, remmin iskuilla.


Tuota tilaa pidettiin kapeana pitämällä risu oven pielessä muistuttamassa siitä, miten se oksa iskeytyy pakaralle, jos aikuinen joutuu häpeämään lapsensa tekoja.


Tuota tilaa kavennettiin pesemällä suu mäntysuovalla, jos pääsi ruma sana.


Tuota tilaa pidettiin pienenä sanomalla, että pitää olla hiljaa, kun isä tulee töistä, ei saa puhua, ei saa sanoa mitään.


Tuota tilaa pidettiin pienenä odottamalla, seuraako rangaistuksia, kun äiti raportoi isälle hänen tultuaan töistä, ollaanko tehty virheitä, ollaanko aiheutettu häpeää. Ja sitten piti jännittää, saako risusta, siitä 'Koivuniemen herrasta', joksi sitä meillä leikkisästi kutsuttiin ja jota säilytettiin oven pielessä kuin jatkuvana muistutuksena selkäsaunoista.


Muistan myös, miten isopappamme juoksi perässämme ja huusi haluavansa hakata meidät kävelykepillään. Olimme tuolloin 6- vuotiaita.


Meidän paikkamme ja asemamme osoitettiin myös pienissä arjen hetkissä. Miten alleviivaavaa olivat esimerkiksi ne hetket, kun olimme joskus kylässä tai jos joku oli meillä kylässä ja tarjolla oli pullaa, kakkua ja jotain muuta, mitä nyt normaalisti tarjotaan vieraille. Emme nimittäin päässeet aikuisten kanssa samaan aikaan pöydän ääreen. Emme käytännössä ikinä. Vaan meidät käskettiin pois, ulos, pihalle, leikkimään saatesanoilla:


-"Saatte syötävää, jos aikuisilta jää."-


Miettikää hetki myös sitä, mitä äitini sanoi viime vuonna, sen jälkeen, kun yli 20 vuoden puhumattomuuden jälkeen puhuin hänen kanssaan siitä, miltä tuntui, kun hammaslääkärireissun jälkeen minä ja veljeni saimme lyöntejä kotona (sillä me pelkäsimme hammaslääkäriä ja meidät jouduttiin väkipakolla pitämään tuolissa kiinni ja meidän suuhumme tungettiin väkipakolla erilaisia työkaluja, vaikka itkimme ja huusimme ja miehin sattui). Kysyin äidiltäni, että ymmärsikö hän lainkaan, miltä meistä, pienistä pojista tuntui, kun pelkäämisen palkkana oli risujen iskut paljaille pakaroille. Äitini vastaus oli mykistävä:


-"Olitte ainakin sen jälkeen aina hiljaa hammaslääkärissä".-


Niinpä. Meidät vaikka lyötiin hiljaisiksi ja nöyriksi, jotta vanhemmat eivät joutuisi häpeämään omien lapsiensa pelkoja.


Lienee selvää, että lyömisen ja tunnekylmyyden ja eristämisen kulttuuri ovat sukumme perintöä, sukuvikaa, traditio. Lienee selvää, että meillä ei paljoa puhuttu peloista, tunteista, mistään. Lienee selvää, että se on jättänyt jälkensä, että minulle ja veljelleni kerrottiin ollessamme noin 6- vuotiaita, että olemme liian isoja syliin ja sen jälkeen syli oli meiltä kielletty. En ole koskaan edes halannut äitiäni, saati isääni. Menee kuulemma lapsi pilalle, jos sitä pitää sylissä, menee kuulemma lapsi rikki, jos sitä halaa, luulee liikoja itsestään, jos sitä kehuu. Näin meille kerrottiin. Nöyrä piti olla, hiljaa, ääneti, piilossa.


Lienee selvää, että nuo ovat traditioita, joita mä en jatka.


Minulla kesti miltei 40 vuotta, että kykenin sanoittamaan tätä.


Minulla meni miltei 40 vuotta, kun kykenin aloittamaan prosessin päästäkseni lapsuuden eristämisen traumoista, ihmisen peloistani ja itseni piilottamisesta eroon.


Ja ei tämä prosessi vielä valmis ole, mutta hyvässä vauhdissa.


Siihen on siis syynsä, että olen niin iloinen ollessani täällä Kuusamon korvessa. Minusta on ilon ja onnen asia, että mun pojillani mummola, jossa he saavat olla mummon ja papan poikia, turvassa, omina itsenään, juuri sellaisina kuin ovat. Voi kunpa näkisitte ja kuulisitte heidän ilonsa ja pulppuavan puheensa, niin hoksaisitte heti, mistä puhun!


Ja tavallaan minä elän tässä samalla omaa lapsuuttani. Siis sitä osaa lapsuudestani, jota minulla ei ole koskaan ollut. Ja mä en elä sitä poikieni kautta, vaan heidän kanssaan, samalla ollen isä ja samalla eläen omia tunteitani läpi ja eläen itselleni sisältöä lapsuuden tyhjiksi jäämiin koloihini.


Mä pidän joulusta. Edelleen.


Ja nykyään joulusta löytyvät värit, äänet, tuoksut, mummola ja iloiset ja nauravat lapset, jotka saavat tulla syliin.


Iloa kohti, ihmiset.

2 views0 comments

Recent Posts

See All