HYBRIDITYÖ JA TARINA KEISARISTA, JOLLA EI OLLUTKAAN UUSIA VAATTEITA

On päiviä, jolloin paras mahdollinen toimisto on huoltoaseman kahvila.


Jokin siinä huoltoaseman kahvilan miljöössä kutittelee sieluani. Ehkä se, että toimistotyössä olen erkaantunut omasta menneisyydestäni, jossa työni puolesta reissasin rakennustyömaiden perässä ympäri eteläistä Suomea ja jolloin työni oli konkreettista, fyysistä ja jutut ronskeja ja huoltoasemat tulivat tutuiksi. Ehkä alitajuisesti kaipaan tiettyä aitoutta, tiettyä suoruutta ja tiettyä mutkattomuutta, johon ei aina pääse käsiksi työelämän PowerPoint- miljöössä ja turhien palaverien helvetissä.

Jotenkin pidän myös siitä, miten tässä istuessaan pääsee kurkistamaan hetkeksi muiden ihmisten elämää.


Heräämme. Teemme kukin aamujuttumme, tankkaamme autoa, juomme aamukahvit, juttelemme, pohdimme tulevaa päivää, viemme lapsia päiväkotiin, istahdamme hetkeksi ja jatkamme matkaa. Istuessani huoltoaseman sohvalla näin, miten pariskunta pussasi ja vilkutti toisilleen ja he lähtivät kumpikin omille tahoilleen. He vaikuttivat ihanan onnellisilta. Ja näin, miten mies uurteisine kasvoineen tankkasi vanhaa Toyotaansa ja samalla kahvilan työntekijä valmisteli aamupalaa buffetiin vienosti hymyillen ja osaltaan teki kaikkensa, että ihmisillä olisi hyvä olla siellä Teboilin katon alla. Takana olevat miehet puhuivat viroa, en ymmärrä sanaakaan. Kassalla mies puhui puhelimeen ja pohti, minne tikkaat ovat kadonneet ja miten väärin kootut telineet vaikeuttavat rakennustyömaan arkea. Aika samanlaisia me olemme, ihmiset.


Jotenkin mä pidän tästä lämpimästä ulkopuolisuuden tunteesta, jossa kukaan ei tunne toisiaan, mutta silti tuntuu kuin kaikki olisivat vanhoja tuttuja. Elämää soljuu sujuvasti ja kaikella on paikkansa ja suuntansa.


Eikä sillä ole niin väliä, mikä Teboilin kahvilan ysärisohvalla istuessani sieluani rauhoittaa, vaan oleellista on, että voin tehdä näin. Olen nimittäin hyvin onnekas sen suhteen, että pystyn valitsemaan vapaasti tavan aloittaa työpäiväni. Minusta on hienoa, miten voin aloittaa työpäiväni vaikka istumalla siihen itselleni jo tutuksi tulleeseen Teboilin ysärityylin sohvalle kello 6:45, joka jostain syystä synnyttää tunteen kuin olisi tullut kotiin ja paikkaan, jota on tietämättään kaivannut. On kuin tapaisi vanhan ystävän pitkästä aikaa ja jutut jatkuvat siitä, mihin ne joskus kauan aikaa sitten olivat tauonneet.


Nämä päivät ovat parhaita työpäiviä. Ja en olisi minä, jos en pohtisi samalla sitä, mikä tämän vapauden mahdollistaa. Kaksi asiaa: luottamus ja teknologia, joka vapauttaa tilasta ja paikasta.

Ja minä suosittelen noita kahta asiaa jokaiselle työnantajalle: luottakaa ja antakaa tarvittaessa ihmisille mahdollisuus itse päättää, jos he haluavat aloittaa työpäivänsä vaikka istahtamalla Teboilin sohvalle.


Tai vaikka menemällä toimistolle. Tai vaikka kiipeämällä puuhun. Tai vaikka olemalla kotona ja haisemalla pahalta.

Ja juuri nuo hetkeni Teboilin sohvalla alleviivaavat sitä, että ei ole olemassa mitään 'hybridityötä'. On vain vapaus ja oikeus ihan itse päättää, missä juuri tänään, tässä ja nyt on paras tehdä oma työnsä. 'Hybridityössä' on oikeasti kyse kaipuusta luottamukseen. Mutta tätä ei uskalleta suoraan sanoa, jotta ei jäätäisi kiinni siitä, että luottamusta ei ole. Siksi puhutaan mystisestä 'hybridityöstä', joka olisi ihan uutta ja ihmeellistä ja jonka yhteydessä puhutaan teknologiasta, säännöistä ja tavasta ja muodosta. Paradoksi on se, miten juuri nuo muotoon tukeutuvat puheet 'hybridityöstä' ovat puhetta kontrollin kaipuusta ja kumpuavat vanhasta vallan ja kontrollin tarinasta ja narratiivista, siis siitä, josta on tarve päästä eroon. 'Hybridityön' tarina on todellisuudessa tarinaa keisarista ja uusista vaatteista, joita ei ollut. Maailman turhin keskustelu työelämään liittyen juuri nyt on ‘hybridityö’.


En keksi mitään turhempaa, turhauttavampaa ja toisaalta oireellisempaa keskustelun aihetta kuin ‘hybridityö’. Jo koko (epä)termi saa sieluni ihottumalle.


Kun kyse on käytännössä siitä, tehdäänkö työtä etänä himassa vaiko tehdäänkö sitä toimistolla, niin hienoon sanaan puettuna näin turhasta asiasta yritetään saada jotenkin uutta, raikasta ja modernia. Mutta mitä ihmeellistä, uutta tai raikasta on siinä, että joskus tekee töitä kotona, keskellä metsää, kahvilassa tai toimistolla?


Jos tuollaisesta aiheesta pitää edes keskustella, kertoo se jo siitä, että jokin on organisaation kulttuurissa pahasti pielessä.


Jos nimittäin ihmisten pitää aidosti ajatella, että kotona tehtävä työ on yhtäkkiä osa jotain Uuden Ajan Modernia Hybridityötä ja jotenkin erilaista kuin se ihan normaali duuni, niin kun kyse ei ole sisällöstä, vaan muodosta, joten keskustelu loppujen lopuksi onkin keskustelua lähinnä luottamuksesta, erilaisista kontrollin muodoista ollessa poissa toimistolta ja siitä, luotetaanko ihmisen vaiko ei. Jos siis pitää edes puhua ‘hybrityöstä’, olet jo menettänyt pelin kauan sitten. Tämän vuoksi ei ole yllättävää, että juuri nyt ihmiset irtisanoutuvat joukolla ja hakeutuvat uusiin työpaikkoihin.


Mutta eivät he lähde siksi, että he etsivät sitä hybridityön onnelaa, vaan siksi, että hybrityöstä kiimaan itsensä piesseet ja siitä kroonisesti kuin jumalaisena ihmeenä lässyttävät organisaatiot ovat vain paljastaneet todelliset karvansa: he eivät kunnioita ihmisiään, vaan pohtivat ensiksi kontrollin rakenteita. Ja siksi ihmiset lähtevät.


He etsivät paikkaa, josta löytyy yhteenkuuluvuuden tunnetta, ihmisiä, hymyä, lihaa ja verta, merkityksellisyyttä, avoimuutta, vähemmän vittuilevia esimiehiä ja työtä, jolla on arvoa ja arvokkuutta.


Koko ’hybridityön’ ytimestä ei löydy pohdinta siitä, ottaako sen läppärin mukaan toimistolle vai pitääkö sitä sylissään kotisohvallaan. Koko keskustelun ytimestä pitäisi nyt ja edelleen löytyä pohdinta siitä, keskitymmekö me ihmisiimme, pidämmekö huolta asiakkaistamme, mitkä ovat meidän arvomme, elämmekö me niitä todeksi ja mahdollistammeko me arvojemme mukaisen toiminnan ja asiakaslupausten lunastamisen luomalla edellytykset ja luomalla ympäristön erilaisille ihmisille, erilaisille tarpeille, erilaisille tunnetiloille.


Hybridityö, aikamme turhake.


Anna ihmisten olla ihan vaan oma itsensä ja he kyllä hoitavat hommansa. Luota, mahdollista, anna tilaa. Ja muuta et tarvitse.


Luottakaa ihmisiin. Ihminen noin yleisesti tulee töihin oppimaan, kehittymään, onnistumaan, antamaan kaikkensa, yhdessä. Luottakaa ihmisiinne. Ja hybridityönne on valmis.

166 views0 comments

Recent Posts

See All