ERÄÄN SUNNUNTAIN SAARNA

Olen pohtinut.


Olen pohtinut kunnon keski-ikäisen tapaan elämääni tähän mennessä, olenhan käytännössä jo viisikymppinen.


Kun vuonna 2012 tehtiin vaimon kanssa päätös, että lapsia ois kiva saada tuotua tähän maailmaan, niin silloin jo tiesin, että oman lapsen syntymä pakottaa entistä enemmän ja entistä syvemmin tekemään tiliä oman menneisyytensä ja omien traumojensa kanssa. Ja en ollut väärässä: tuota oman elämänsä läpikäyntiä on saanut tehdä miltei päivittäin viimeiset 9 vuotta. Ja hyvä niin.


Minulla on eräs kulminaatiopiste tuon tilien selvittelyn kanssa. Oli vuosi 2015 ja lapseni oli jo sellaiset kaksi ja puoli vuotta vanha. Olimme lähdössä päiväkotiin. Ja pieni lapsi kiukutteli, pisti vastaan ja ei halunnut pukea. Ja kiukuttelu jatkui. Jatkui. Kengät lähtivät jalasta ja huuto oli kovaa. Kuten nyt välillä pienten lasten kanssa siirtymätilanteessa tapahtuu: ihan normaalia.


Ja minä suutuin.


Ja minä hermostuin.


Ja mieleni meni mustaksi.


En huutanut, en raivonnut, vaan otin pientä poikaani kurkusta kiinni, kuristin, nostin seinälle ja sanoin hiljaa: "Nyt olet hiljaa, saatana".


Ja samalla hetkellä tajusin, että näin ei voi tehdä. Päästin heti irti, pelästyin itseäni, pyysin anteeksi. Lenni meni ihan hiljaiseksi. Ja hän katsoi minua säikähtäneenä, minä aloin itkemään ja Lenni - tuolloin vielä pieni poikani - tuli viereeni ja halasi sanoen:


"Isi, hengitellään".


"Isi, hengitellään".


Voi, miten viisas voikaan olla pieni lapsi! Eikä pienen pojan pitäisi ikinä joutua tuolla tavalla kasvattamaan isäänsä!


Ja tuona hetkenä ymmärsin lopullisesti, että minun täytyy saada apua. Siis aitoa, oikeaa, ulkopuolista apua. Tajusin konkreettisesti, että minun oma lapsuuteni sieltä toimintani taustalta kumpuaa. Tajusin konkreettisesti, miten oman lapsuuteni lyömisen ja puhumattomuuden ja kroonisen kelpaamattomuuden kulttuuri eli tuossa minun ja Lennin hetkessä voimakkaasti. Tuo on se, mitä tapahtuu, kun on lapsena jäänyt vaille lämpöä, hyväksyntää, rakkautta, syliä ja viestiä siitä, että kelpaa. Meillä ei kotona puhuttu. Meillä ei kerrottu, että kelpaamme. Meille kerrottiin, että meitä saa aina hävetä. Meille kerrottiin, että sylissä ei kuulu lapsen olla. Meille kerrottiin, että lyömällä saadaan levoton lapsi kuriin. Meille kerrottiin, että ei kannata mitään yrittää. Meille kerrottiin, että me olimme vain velvollisuuksia. Meille kerrottiin, että komeroon sulkeminen kasvattaa.

Tuo kaikki kasvoi hiljalleen sisälläni traumaksi, jota olen kantanut mukanani koko elämäni. Siihen on syynsä, että en ole kyennyt kehenkään luottamaan.


Siihen on syynsä, että en ole ketään päästänyt lähelleni, sillä kaikki pettää kuitenkin ja vain itseensä voi luottaa, jos siihenkään.


Siihen on syynsä, etten muista juuri mitään kuin ihan lapsuudesta ennen yläastetta ja sitten muistan paljon vuodesta 2010 eteenpäin. Ja tuosta välistä: en muista juuri mitään, vain häivähdyksiä. Sillä pelko, trauma ja ahdistus veivät minut piiloon pariksi vuosikymmeneksi, myös omalta perheeltäni, isältäni, äidiltäni, sisaruksiltani.


Ja kuin alleviivatakseen menneisyyteni tarinaa, isäni hautajaisissa, jota en ollut yli 20 vuoteen nähnyt ja joka äitini tavoin, ei tuona aikana ollut tehnyt elettäkään, että minuun saisi yhteyttä, niin kummitätini kertoi, että:


"Olipa kiva, kun tulit. Äitisi oli huolissaan, että tulethan tänne, jotta hänen ei tarvitsisi hävetä."


Olin sanaton. Ja surullista on se, etten ollut lainkaan yllättynyt.


Sillä tuona hetkenäkin, kun isäni makasi arkussaan siinä selkämme takana kirkossa, häpeä oli se aihe, josta minulle puhuttiin. Ja että onneksi minua ei tarvinnut tällä kertaa hävetä.

Mutta ei minua enää haitannut. Olin jo päässyt eroon tuosta kulttuurista. Luojan kiitos.


Ja omat lapset, isänä oleminen, isäksi kasvaminen, oma perhe, luottamus, mahdollisuus olla avoimesti heikko ja silti säilyä hengissä, turvallinen ympäristö, terapia, lääkitys: näitä olen tarvinnut ja ne ovat minua kasvattaneet. Nämä kaikki ovat minua nyt auttaneet, näkemään, olemaan läsnä, ihan oma itsenäni. Kyllä mä vielä opin!


Tarina viesti: jos teillä on lapsia, ottakaa syliin ja rutistakaa. Heti. Jotta heille ei ikinä kävisi niin, että unohdus saapuu sieluun ja vie pois.


Ja toinen viesti: meistä usealla on mörkömme ja haamumme. Olkaa armollisia itsellenne ja kun olette valmiita, käsitelkää ne, näyttäkää haamuillenne keskisormea ja uskokaa siihen, että niiden kanssa pystyy elämään, vaikka ne mukana kulkisivatkin kuin aavesärky. Nekin ovat osa tarinaasi, ei niitä kokonaan voi, eikä kannata kirjoittaa pois.


Ja mun kolmas viesti tässä saarnassa on se, että mulla on kyllä maailman paras vaimo, mun tyttö, mun elämäni kumppani. Ilman häntä en olisi ehkä ikinä uskaltanut tulla pois trauman piilosta ja ahdistuksen varjosta.


Pitäkää huolta toisistanne, ihmiset. Joohan?

2 views0 comments

Recent Posts

See All