ELÄMÄLLE, JOKA VOITTAA KYLLÄ


-"Kasvatusmetodit olivat siihen aikaan mitä olivat. Poika laitettiin usein vaatekomeroon lukkojen taakse rauhoittumaan, toisinaan hän joutui myös nukkumaan siellä."-

-"Olen epäonnistunut parisuhteissa. En ole uskaltanut sitoutua, koska olen pelännyt hylkäämistä.”-


Tämä on hurja tarina.


Tarina siitä, että ei kuulu mihinkään ja että mihinkään ei voi luottaa.


Ja mä veikkaan, että tämä tarina on hyvin, hyvin yleinen tässä maassa, jossa viina on aina ollut lääke ja katkeruus ja kateus ehtymättömiä luonnonvaroja.


Kun luin tätä tarinaa, löydän tuosta tarinan kaaresta hyvin paljon samaa kuin omastani. Minulla ei ole kaikkia noita tarinan kurjia kokemuksia, onneksi, mutta sama kaiku on askelten. Mä muistan, miten pienenä poikana istuin koiramme Hissun kanssa hänen unipaikallaan, otin Hissun kainalooni ja katsoin ikkunasta ulos, tähtiä taivaalla pohtien, miten iso maailma onkaan ja miten yksin ja miten yksinäinen olenkaan. Ja minulta oli jo ennen kymmentä ikävuotta piesty pois luottamus ihmisiin ja tunne siitä, että kuulun johonkin.


Olin jo pienenä lapsena eristynyt ihmisistä, tunteista, itsestäni.


Sillä vähättely vähättelyltä, tukkapölly tukkapöllyltä, selkäsauna selkäsaunalta, pakaroille lyönnistä poikki menevä oksa oksalta, komeroon eristämisellä, ruualla kiristämisellä, syli eväämällä, hävettäväksi lapseksi tarinoituna, vahingoiksi kutsumalla, pikku hiljaa, hetki hetkeltä, jatkuvalla pelon ilmapiirissä elämisellä turvallisuuden tunne jäi rakentumatta.


Minulla on aina ollut tämä vierauden tunne, joka on estänyt kiinnittymästä kehenkään tai mihinkään. Ei vaan ole pystynyt, vaikka kuinka yritti. Tämä on näkynyt parisuhteissani, tämä on näkynyt valinnoissani, tämä on näkynyt teoissani, joissa on ollut paljon pakenemista ja katoamista.

Kuvaavaa on, että kun isäni kuoli vuonna 2019, mun eka tunne ei ollut suru. Se ei ollut ikävä tai mikään negatiivinen tunnetila. Mun eka tunne oli helpotus. Helpotus siitä, että mun ei tarvitse enää pelätä. Kun seisoin arkulla, se helpotuksen tunne oli niin suuri, että mä ihan vapisin. Ja samalla koin huonoa omaatuntoa, sillä olinhan mä aina ollut poika, jota piti hävetä, eikä minulla ollut oikeutta tuntea omia tunteitani ilman lupaa, ilman vanhempieni hyväksyntää. Ei meillä saanut koskaan tuntea mitään, ei meillä saanut puhua. Piti niellä, olla hiljaa, mennä piiloon, hävetä, sillä vanhemmille tuli paha mieli. Jos lapsena joutuu kantamaan vastuun vanhempiensa tunteista, jälki ei voi olla kaunista, eikä tervettä. Kuten ei se olekaan.


Tuolloin, vuonna 2019, mä uskalsin aloittaa sen viimeisen askeleen kohti eheytymistä, jossa uskalsin puhua. Uskalsin, sillä mun ei tarvinnut enää pelätä. Mä uskalsin aloittaa terapian, kohdata vuosikymmeniä vanhan ystäväni ahdistuksen, ja kohdata ne viimeisimmät mustat tunnekramppini itsessäni, avata ne ja aloittaa purkamaan niitä. Eikä minulla edelleenkään ole ikävää, ei surua, en minä kaipaa isääni, en äitiäni. Sillä ei minulla heitä ole oikeastaan koskaan ollutkaan: minulla oli elämässäni vain ihmisiä, outoja aihioita, ihmisen näköisiä ja muotoisia haamuja, joita en tuntenut ja joille olin häpeää ja jatkuvaa huokailua aiheuttava rasite, jotka kurilla ja pelolla saatiin hiljaiseksi, jotta häiriötä ei tulisi, ei ääntä, ei liikettä, ei mitään.


Mutta minulla on ollut aina kaipuu isään ja äitiin, kaipuu siihen, että olisi turvallinen paikka, että olisi syli, että olisi jokin paikka, johon kuulua. Tämä tunne minulla on ollut aina. Ihan aina. Ja on edelleen. Tämä kaipuu on tyhjä kolo minussa. Se on jatkuva tunne siitä, että jotain puuttuu ja että se jokin ei koskaan täyty. Eikä se voikaan, sillä se kolo olisi pitänyt täyttyä jo lapsena, mutta tilalle jäi trauma ja tyhjä tila.


Ja minulla on edelleen hetkiä, kun haluaisin mennä pois. Paeta, kadota perheeltäni. Sillä mun oma perhe muistuttaa minua siitä, mitä itselläni ei ollut. Minulle tulee aina välillä voimakas pelon tunne siitä, että perhe jättää minut ja että minun täytyy siksi jättää heidät ensin. Jotta mun kontrolli säilyy. Sillä luottamus aina välillä karisee, sillä enhän mä voi kiintyä, kuulua johonkin, sillä kaikki kuitenkin hylkäävät. Miettikää: näin pitkälle, keski-ikään asti, vaikuttavat ne asiat, jotka jäävät lapsena rakentumatta. Minulla on hetkiä, kun tehdessäni jotain kivaa poikieni kanssa, alan vain itkemään. Spontaanisti, yhtäkkiä, ilman varoitusta. Minä itken, sillä olen onnellinen, että elän ja rakennan poikieni kanssa heille muistoja, joita he kantavat mukanaan vielä silloinkin, kun minä olen jo kuollut ja ne ovat muistoja, joita minulla ei ole omasta isästäni, ei omasta äidistäni. Ja tuo muistojen puute on välillä musertavan surullista.


Ja juuri tällaisina hetkinä, viimeisen kahden vuoden aikana, mä hiljalleen olen oppinut luottamaan täydellisesti. On hetkiä, kun ei meinaa uskaltaa ja mustat tuulet puhaltavat menneisyydestä, mutta kyllä mä ne tuulet jo kestän.


Kun mä katson noita mun poikiani ja mun kaunista ja viisasta vaimoani, niin on mulla ainakin hyvä syy hymyillä. Ja luottaa siihen, että kai minäkin voin kuulua johonkin. Kai mä tähän kuulun ja tähän perheeseen.


Kaipuu johonkin, mitä ei ollut ja mitä ei koskaan syntynyt, kulkee aina mukanani. Mutta se on kuin vanha ystävä, joka on aina läsnä, välillä ärsyttävä, välillä muistuttaa sen kauneuden merkityksestä, joka minulla on nyt. Kyllä mä tuon kaipuun kanssa pystyn elämään ja aion elää.


Elämä on aika kivaa aikaa.


Ja tuo tekstini alkuun linkkaamani tarina on hienoa hienompi esimerkki siitä, että elämä voittaa kyllä.

8 views0 comments

Recent Posts

See All