'Minä tarvitsen sinua'

24.01.2017

Bussipysäkillä äiti nipisti lastaan poskesta. Toinen lapsi istui etäämpänä ja itki.

Tuohtuneen oloinen äiti torui kumpaakin, hyvin kovaäänisesti ja selkeästi. Taustalla ollut lapsi pyysi päästä syliin, mutta äiti työnsi hänet takaisin ja vaati häntä pysymään etäällä, sillä siskon käsittely oli vielä kesken. Ja poika totteli. Ja itki. Hän istahti hiljaa etäälle bussipysäkin penkille, katsoi äitiään, painoi päänsä alas ja kyyneleet valuivat pojan poskia pitkin alas.

Ja minä nousin bussiin poikani kanssa, enkä sanonut sanaakaan, enkä tehnyt mitään. En tiedä, olisiko minun pitänytkään, mikä minä olen ketään neuvomaan, miten lastaan kasvattaa, kun itsekin sitä vasta opin. Ja mitä minä olisin voinut sanoa? 'On tyhmää nipistää lastaan poskesta'. 'On tyhmää eristää lapsi tuolla tavalla selän taakse piiloon'. En tiedä, mitä olisin oikeasti voinut sanoa. Siis sellaista, mikä olisi auttanut. Ja kokikohan tuo äiti edes tekevänsä mitään väärää? Tekikö hän edes mitään väärää? Minä en nimittäin usko hetkeäkään, että hän ajatteli tekevänsä mitään väärää, vaan uskon hänen toimineen tavalla, jonka uskoi oikeaksi.

No, minä en tiedä, miten olisi pitänyt toimia, joten minä toimin sitten niin, kuten parhaaksi näin: olin hiljaa ja nousin bussiin. Bussin ikkunasta vielä katsoin tuota itkevää poikaa, joka yritti saada kontaktia raivoavaan äitiinsä, mutta turhaan.

Yhtä asiaa ihmettelin heti: jos me aikuiset puhuisimme toisillemme, kuten me puhumme lapsillemme, minkälaista meidän yhdessä elämisestämme tulisi? Minä en oikeasti ymmärrä yhtä asiaa: kun me vaadimme kohteliaisuutta ja impulssien hallintaa keskustellessamme aikuisten kesken, niin miksi sama sääntö ei päde lastemme kanssa? Miten lapsi edes oppii hillitsemään impulssejaan, jos mekään emme heille esimerkkiä näytä? Miten lapsi oppii ymmärtämään, että impulssejaan täytyy hallita, jos me itse kerromme sen tunteen ja kiihkon vallassa, negatiivisen impulssin vallassa? Jos minä huutaisin Lennille, kun hän tekee jotain hölmöä, niin miten hän oppisi hillitsemään ja hallitsemaan omia impulssejaan, kun häntä harmittaa? Jos minä antaisin viestin, että minä saan kyllä huutaa, mutta sinä et saa, niin miten Lenni voisi ymmärtää tämän ristiriidan? Sillä en minäkään tuota ymmärrä.

Mutta siinä kohdassa, kun katsoin tuota pientä itkevää poikaa tuolla bussipysäkillä, minulle tuli voimakas muistuma omasta lapsuudestani. Muistin hetkiä, jolloin olin kömpinyt kotona 70-luvulla koiramme Hissun paikalle, josta näki ikkunasta ulos ja itkin yksin, kun tuntui koko maailman hylänneen minut. Ne hetket olivat tavattoman yksinäisiä ja nuo hetket ovat myös sellaisia, jotka ovat minua muovanneet sellaiseksi kuin olen tullut. Minä olen kasvanut fyysiseen kuritukseen uskovassa perheessä, jossa myös syli evättiin sillä uskomuksella, että 'olet jo iso poika'. Muistan edelleen tänään, yli nelikymppisenä miehenä, ne kerrat, kun itkua niellen yritin selittää vanhemmilleni, että nyt olisi tarve päästä syliin, tarve saada läheisyyttä, sillä jokin asia pelotti, huoletti tai sitten ihan vaan tuntui siltä. Mutta minä olin vanhemman mielestä jo liian iso poika kömpimään syliin. Ja siksi minä kömmin koiramme paikalle eteisessä, katsoin ulos ja tunsin, miten maailma on valtava - ja että minä olen yksin.

Minä en edelleenkään ymmärrä, missä menee se raja, jolloin lapsi on liian iso sylissä pidettäväksi? Missä kohtaa lapsi ei enää tarvitse läheisyyttä? Ja jos lapsi ei jonkun rajan jälkeen tarvitse enää läheisyyttä, niin miksi aikuinen sitten kaipaa toisen ihmisen läheisyyttä ja nukkuu rakkaan ihmisen iholla, ihan liki? Vastaus on yksinkertainen: ihminen ei koskaan ole liian vanha läheisyydelle, vaan ihminen tarvitsee sitä elääkseen. Minun vanhempani eväsivät minulta tämän perustarpeen ja loivat sisälleni sen turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteen, joka on seurannut minua kaikki nämä vuodet. Ne hetket, jolloin minulta lapsena evättiin läheisyys, loivat minulle sen tunteen, jossa minut on eristetty ja että en voi luottaa mihinkään, edes toiseen ihmiseen, sillä jos pelon hetkellä ei pääse turvaan, niin kehen ihminen voi sitten luottaa, jos ei edes vanhempiinsa? Miten voi edes kuvitella lapselle syntyvän mitään luottamusta toiseen ihmiseen, kun vanhempi sen tunteen evää omalta lapseltaan? No, minä voin vastata tähän: ei sitä synny. Ei sitä syntynyt minullekaan, enkä minä siksi ole ikinä voinut luottaa toisiin ihmisiin. En minä ole ikinä edes parisuhteessa voinut luottaa toiseen, sillä minä olin oppinut, että turvaa ei ole. Minuun on rakentunut epäilys siitä, että en oikeasti voi luottaa kehenkään ja että ihmisten kanssa ei kannata luoda kuin pinnallisia suhteita. Ei ollut sattumaa se, että armeijasta kotiuduttuani vuonna 1993 minulla ei ollut yhtäkään ystävää, ei yhtäkään läheistä ihmissuhdetta ja kyllä: olin ihan oikeasti kasvanut tuohon yksinäisyyteen noiden hetkien kautta, jolloin ikkunasta tuijotin ulos ja tunsin olevani siinä ikkunasta avautuvassa maailmassa yksin.

Tunnetasolla eristäminen ja fyysinen kuritus olivat ne lapsuuden osatekijät, jotka eristivät minut omista tunteistani, niiden käsittelystä ja niiden ymmärtämisestä sekä muista ihmisistä. Kun vanhemmat näyttävät kurituksella sekä tunne-eristyksellä olevansa vahvempia ja silti he samalla opettivat, miten fyysinen toiseen ihmiseen kajoaminen on väärin, antoivat he väistämättä sen signaalin, että he eivät tiedä, mitä he tekevät. Miten ristiriitaisessa sekä tunnekylmässä ympäristössä voi kasvaa ihminen, joka ymmärtää tilanteita sekä itseään? Ei mitenkään. Minä kyllä olen lyönyt ihmisiä. Minä kyllä olen ollut ongelmissa siksi, etten osannut impulssejani hallita. Minä olen kyllä vihannut ihmisiä, sillä en saanut heitä hallintaani. Minä olen kyllä vihannut toisia siksi, että en heitä osannut kohdata. Enkä minä näitä hetkiä häpeä, sillä mitä muuta minulta olisi voinut odottaa? Ehkä minä joitain tekoja kadun ja jatkuvasti joudun pohtimaan, josko minun olisi pitänyt aiemmin jo ymmärtää, miten pitäisi olla ja elää, miten pitäisi reagoida ja miten pitäisi kasvaa. Nämä ovat vain niin isoja asioita, että niitä ei olisi ikinä pitänyt jättää lapsen itsensä pohdittavaksi. Minä olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että minun vanhempani mokasivat (ja minä heille kyllä anteeksi olen antanut, sillä he tekivät taatusti parhaansa ja uskoivat tekevänsä oikein).

Minä en silti sano, että meillä kotona oli väkivaltaista, olkaa huoleti, eikä fyysinen kuritus ollut edes viikottaista, ei todellakaan. Mutta fyysinen koskemattomuus rikottiin silti. Remmillä. Risulla. Tukistamalla. Muovilistalla. Ja oven karmissa roikkuva risu, tuo 'Koivuniemen herra', muistutti aina siitä, miten käy, jos hölmöilee. Tuo 'Koivuniemen herra' ylläpiti muistikuvaa kivusta joka päivä ja siksi se kipu ja nöyryytys oli alati läsnä.

Minä uskon, että fyysinen kuritus oli 70- luvulla ihan oikeasti hyväksi ja oikeaksi ymmärretty tapa kasvattaa lapsia, eikä se ollut vanhempien sadistista fantasiaa, vaan se ihan oikeasti oli 'kasvatusta'. Siksi se on vanhemmilleni annettava anteeksi, sillä eivät he tienneet paremmasta.

Mutta tuo 'Koivuniemen herra' jätti jälkensä. Se antoi minulle viestin siitä, miten lyöminen on yksi tapa reagoida tilanteisiin, joissa sanat eivät riitä. Se julisti sanomaa, että aikuinen saa menettää hermonsa ja suuttua (mutta samaa ei toki lapselle suotu, sillä se oli lapsellista). Tuo 'Koivuniemen herra' opetti lapselle, että tarvittaessa toista ihmistä ei tarvitse nähdä ihmisenä, vaan kohteena, johon agressionsa voi kohdistaa. Ja en unohda sitä viestiä, jonka sain niinä kertoina, kun tuo samainen 'Koivuniemen herra' löysi tiensä pakaroilleni rangaistuksen merkeissä ja oikeasti olin syytön. Se viesti oli yksinkertainen: ei tarvitse edes kuunnella, ei tarvitse kohdata toista ihmisenä, vaan kohteena. Selityksiä ei kuunneltu, eikä anteeksi pyydelty, kun huomattiin kurituksen olleen aiheetonta.

Tämä poika, joka olin minä itse, tuli minulle mieleeni, kun itkevän, äidistään eristetyn pojan näin bussipysäkillä. Se olin minä, joka siellä itki. Se olin minä, joka siellä tunsi olevansa tässä maailmassa yksin. Se olin minä, joka siellä tunsi, että kehenkään ei voi luottaa. Ja minä tiesin, että minä en voi tuota poikaa pelastaa niiltä yksinäisyyden tunteilta, joita kohti hän oli matkalla. Ja tämä on minusta surullista.

Mutta minä toivon, että tuolle pojalle käy yhtä hyvin kuin on käynyt minulle. Minä pakotin itseni oppimaan ihmisten kohtaamista ja ihmisten kanssa olemista, kun armeijasta pääsin vuonna 1993. Se tunne, kun ei oikeasti tunne yhtäkään ihmistä, oli musertava ja se ajoi minut tekemään päätöksen sen välillä, että jatkanko yksinäisyyttäni vai alanko elämään ihmisen elämää. Minä valitsin jälkimmäisen. Ja minä olen hirvittävän onnellinen siitä, että noina aikoina tapaamieni ihmisten ansiosta minä hiljalleen opin olemaan ihminen. Minä opin, miten ihmisten kanssa keskustellaan ihan oikeasti. Minä opin, miten toinen ihminen otetaan huomioon. Minä opin, mitä tarkoittaa lupaus, lupauksen pitäminen ja anteeksiantaminen. Minä opin, miten toisen ihmisen kanssa ollaan läsnä ja miten toisen ihmisen ihoa kosketaan. Minä opin, miten rakastutaan ja miten sen voi toiselle ihmiselle kertoa ilman pelkoa. Tämä on se syy, miksi ystäviäni usein kutsun omaksi perheekseni, omaksi suvukseni, sillä heidän ansiostaan minusta tuli ihminen ja kyllä: minä voin sanoa tavanneeni upeita ihmisiä matkallani ja saaneeni elää itseäni parempien ihmisten ympäröimänä. Olette upeita, hyvät ystäväni, ettekä taida sitä aina itsekään tietää, mutta uskokaa minua, joohan? Seuraavan kerran, kun näen teitä, niin lupaan halata ja rutistaa oikein lujasti, jotta muistaisitte.

Mutta luottamusta hekään eivät minulle saaneet luotua. Epäluottamus itseeni ihmisen kanssa ja epäluottamukseni toisiin ihmisiin oli niin syvä, että sellaista ihmissuhdetta, jossa uskaltaisin olla myös heikko, en onnistunut luomaan. Syy oli yksinkertainen: minä en voinut luottaa siihen, että minulla on turvallinen paikka, mihin mennä, vaan minä edelleen olin siellä samaisen lapsuuden kodin ikkunan takana tuijottamassa maailmaa ja toteamassa, että turvaa ei ole ja että minä olen yksin. Siksi minä olen parisuhteissani ollut mies suoraan Saatanasta, sillä minun piti hallita, olla vahva ja ymmärtää kaikki (ja vain siksi, että en uskaltanut luottaa). Ja siitä minä olen pahoillani, sillä minun olisi pitänyt olla rohkeampi ja luottaa.

Vasta nyt, kun olen jo vanha, keski-ikää lähestyvä mies, minä olen alkanut luottamaan toiseen ihmiseen. Minun Niinani on ihminen, jonka kanssa minäkin uskallan olla heikko ja johon minä uskallan luottaa - ja tämä, hyvät ihmiset, on samaan aikaan karmeaa, sillä tässä kohtaa pitää olla nöyrä, tulla pois piilosta ja paljastaa kaikki, olla oma itsensä, eikä mitään muuta, mutta luottaminen on toisaalta myös hyvin, hyvin vapauttavaa, sillä juuri sitä ihmisenä eläminen on. Ja on erinomaisen armeliasta, kun voi sanoa: "Minä tarvitsen sinua".

Yhdessä asioiden ja tilanteiden eläminen on paljon enemmän kuin yksinäinen oman elämänsä hallinta - ja se vaatii sellaisen hypyn tekemistä, jota voi kutsua kliseisesti luottamukseksi.

Sanokaa tänään kotona rakkaimmallenne:"Minä tarvitsen sinua". Se on aika hurja teko, sillä siinä on kaikki.

Ja poikani mun: sinä et ole ikinä liian vanha tullaksesi isäsi syliin. Et ikinä.


NOTE! Kirjoitettu alunperin vanhaan blogiin vuonna 2015.