Minä pidän tästä elämästä

24.01.2017

Poikani on saapunut. Hän, joka pitää kiinni etusormestaan:

Hän tuli vauhdilla, viime viikon maanantaina, kolme viikkoa ennen aikojaan, täydellisenä, ehjänä ja lapsivedet kätilön päälle roiskaisseena sulokkuutena, joka heti ymmärsi tissin päälle. Meitä on nyt neljä. Minä, vaimoni, isoveli ja pikkuveli. Aikamoinen joukko.

Ja eilen aamupalalla isoveli kysyi:"Isi, minua jännittää. Mitä on isoveli?". Olimme hetken hiljaa, hän tuijotti minua suoraan silmiin. Siinä me sitten istuimme pöydän päässä kahden ja pohdimme, mitä tarkoittaa olla isoveli. Ja minä kerroin, vaikka en sitä itsekään oikein tiedä.

Isoveljeä jännittää ihan kauheasti pikkuveli. Hän ei oikein tiedä, miten olla ja toisaalta hän kertoo, miten aikoo lukea pikkuveljelleen satuja ja kertoa dinosauruksista ja tyrannosauruksista. Ja hän istahtaa usein pienen veljensä viereen, silittää ja kuiskaa:"Isoveli on tässä".

Minä en ole huolissani. Hyvin se menee, isoveli. Sinähän olet jo ihan selvästi isoveli.

Arki on muuttunut erilaiseksi, oudoksi, hetkeksi, jossa vain ollaan. Päivillä ei ole merkitystä, sillä samanlaisia ne kaikki ovat ja erilaisia. Vanhempi poika kasvaa, muuttuu jokaisena päivänä. Ja jokin katoaa joka päivä hänessä. Ei siitä ole kuin hetki, kun hän oli vauva. Sitten hänestä tuli konttaava, hampaitaan kasvattava paljon puhuva taapero, sitten hän oppi puhumaan jo tunteistaan ja kertomaan uskomattomalla tarkkkuudella, miten jokin asia harmittaa. Ja dinosauruksista hän tietää jo kaiken. Hän on jo iso poika ja nyt hän on jo isoveli.

Jokainen päivä jotain uutta syntyy, jokaisena päivänä jotain katoaa. Se on haikeaa ja surullista, mutta toisaalta tilalle tulee aina jotain uutta, jotain, jota ei osannut edes arvata tulevaksi. Kai se on vain hyväksyttävä, että oma lapsi kasvaa. Ja onhan se, sillä se on ihmisen merkitys. Ja meidän vanhempien pitää vain opetella luopumaan, pala palalta, päivä päivältä, vuosi vuodelta, kunnes hän ei enää kömmi viereenne nukkumaan, kerro, miten äänet naapurista pelottavat.

Toisen lapsen syntymä oli niin erilainen kuin ensimmäinen. Niin monella eri tavalla. Liian aikaisin, kun ensimmäinen tuli ajallaan. Ensimmäinen tuli sektiolla, toinen normaalisti. Ensimmäiseen ehti varautumaan, toiseen ei likimainkaan samalla pieteetillä. Ensimmäinen jännitti, toinen teki meistä vielä enemmän perheen.

Minä pidän tästä elämästä. Minä pidän siitä, että on kaksi lasta. Minä pidän siitä, että nähtyään synnytyksen, sitä tietää ja ymmärtää, miten ruumis ja sielu ovat väistämättä yhtä. Siinä seistessään veressä ja lapsivedessä, ihmisenä olemisen tunne on koettu myös ruumiillisesti, biologisesti ja sitähän me olemme, ruumista ja sielua.

Ja naisen keho, hyvät ihmiset, sen vahvuus ja kivusta vavahteleva sieto ovat uskomatonta todistaa ja pitää kädestä kiinni. Kun edessä on elämä, ihminen kestää, taipuu, mutta ei mene kokonaan rikki. Minusta synnytys ja syntymä ovat mieletön, verinen hetki, jona tajuaa, miten vahva on ihmisen elämänhalu ja pyrkimys jatkaa elämää niin itse kuin suoda se uudelle ihmiselle.

Ja nyt meillä on uusi poika. Ja meillä on jo kakkaa sohvalla, kakkaa lattialla, kakkaa sormissa. Vatsa ainakin toimii ja se on just hyvä juttu. Minä pidän tästä elämästä.

Minä en osaa sanoa saati kirjoittaa mitään uudesta pojastamme. En ole vielä löytänyt sanoja, ne tarttuvat kiinni kieleen ja sormenpäihin. Liian isoja sanoja liian pienille kirjaimille. En minä osaa sanoa mitään. Haluaisin kertoa, miltä onni tuntuu. Mutta en minä osaa.

Osaan vain sanoa, että elämässäni on valtaisasti hetkiä, kun sydän vaan pakahtuu. Nämä pojat, nämä hetket, nämä ovat juuri niitä:

Ei noita poikia voi sanoiksi muuttaa. En minä siksi osaa kertoa, miltä onni tuntuu. Minä tiedän vain, että se näyttää tuolta, jonka kuvat kertovat. Minä tiedän vain sen, että minulla on se onni.

Minä pidän tästä elämästä.