Minä olen tolkun ihminen

08.03.2017

Minä olen pohtinut.

Olen tavallinen suomalainen mies. Olen pituudeltani, painoltani ja jalankokoa myöten todellista suomalaista keskiarvoa. Hyvin, hyvin tavallinen.

Olen 43- vuotias ja minulla ihastuttava vaimo, minulla on suloinen pian vuoden täyttävä taapero ja tänään neljä vuotta täyttänyt iso poika, josta en keksi tarpeeksi kauniita sanoja kuvaaman hänen fantastisuuttaan, mutta uskokaa, kun sanon hänen hymyssään, naurussaan ja tavassaan loikkia ja pomppia kaikkialle sisältyvän kaiken elämässä oikeasti oleellinen ja on vaikeaa olla olematta onnellinen (ja miksi pitäisikään, sillä siksihän me täällä olemme).

Minulla on työ, josta saan hyvää palkkaa. Minulla on pankin kanssa jaettu asunto Vantaalla ja aion ensi viikolla aloittaa liikunnan ja aion aloittaa syksyllä opinnot ammattikorkeakoulussa. Jälleen kerran. Olen siis aivan tavallinen, suomalainen mies.

Olen kotoisin Perttelistä, Salon kupeesta ja puheessani edelleen kaikuu Salon murre ja minulla on kaksoisveli ja kaksi siskoa. Olen sielultani maalaispoika ja peruskouluni olen käynyt 80- luvulla ensin pienessä 30:n oppilaan jo lakkautetussa Romsilan kyläkoulussa sekä ylemmät luokat Salossa, jossa metsistä tulleena olin miltei shokissa, sillä kaupunki oli pelottava ja vieras ympäristö. Olen siis aivan tavallinen, suomalainen mies.

Nuorempana harrastin urheilua oikein tosissani ja toiveissani oli voittaa Jukolan Viesti ja joskus päästä suunnistusmaajoukkueeseen. Treenasin paljon ja lujaa ja ennätykseni puolimaratonilla on 1.10,05 ja Cooperin testissä olen juossut tasan 4000 metriä. Urheilu-unelmani hajosivat, kun vasemman polveni kului puhki liiasta treenaamisesta: siitä katosi liukupinta ja polveni ns. leikkasi kiinni (ja se vieläkin välillä jomottaa). Suunnistus oli minulle luontainen valinta, sillä asuinhan metsässä ja Perttelissä onkin upeat metsät, eikä Suomessa montaa paikkaa ole, missä en olisi metsässä käynyt. Perttelin perimmäisessä nurkassa ihmisiä ei juuri ollut ja televisio oli mustavalkoinen ja vesivessa tuli meille kotiin, kun olin 7- vuotias. Siihen asti käytössä oli ulkovessa, jossa oli aika veikeää käydä 30 asteen pakkasessa pikkupoikana. Uskon, että tämänkin suhteen olen aivan tavallinen suomalainen mies.

90- luvulla valmistuin ammattikoulusta kirvesmieheksi ja oli lama: töitä ei ollut. Onneksi oli tuo urheilu, niin oli mielekästä tekemistä ja minä juoksin päivät metsissä ja illat luin. Olen lukenut tuhansia kirjoja ja juossut tuhansia kilometrejä, jotta en henkisesti lamaantuisi. Minä halusin päästä yliopistoon lukemaan filosofiaa tai sitten teatterikorkeakouluun opiskelemaan dramaturgiaa. En päässyt kumpaankaan ja elämässäni oli hetkiä, jolloin urheiluvamman turhauttamana olin hilkulla ajautua jatkuvaan juhlimisen eskapismiin ja alkoholin huuruiseen arkeen. Olen siis aivan tavallinen suomalainen mies, jolla on ollut elämässään myös niitä synkeitä hetkiä.

Vuonna 1999 minä päätin aikuistua. Olin 26- vuotias, työtön, ilman opiskelupaikkaa, työkokemusta metsurina, kirvesmiehenä, näyttelijänä, maatalon renkinä ja puhelinmyyjänä. Urheilu-ura oli lopullisesti unohdettava, eikä minusta tullutkaan filosofia. Suurten unelmien kariuduttua oli otettava vastaan se ahdistava nöyryyden hetki, jossa yliopistouran sijaan aloitinkin työt piirilevytehtaalla marraskuussa 1999 kolmessa vuorossa ja aivan tavallisena operaattorina. Olen siis aivan tavallinen suomalainen mies.

Olen asunut myös Turussa, Vaasassa sekä Helsingissä ja näihin olen muuttanut lähinnä töiden sekä naisten perässä. Olen siis tässäkin suhteessa aivan tavallinen, suomalainen mies.

Olen ollut töissä useassa yrityksessä, jopa tehtaiden johtoryhmien jäsenenä, ja minä sanoisin onnistuneeni työelämässä varsin mainiosti ja olen onnistunut työurani aikana saavuttamaan miljoonien eurojen säästöjä työnantajalleni. Olen aina pyrkinyt kehittymään ja kehittämään ja tämä on myös minun työtäni, jossa olen hyvä: minun työni on löytää tapoja, miten saada samoilla resursseilla enemmän ulostuloa tai sama määrä pienemmillä resursseilla tai miten luoda tuotteita, joita on järkevää valmistaa - ja minulle tämä on reaalimaailman ekologiaa, tehokkuus ja tarkoituksenmukaisuus ovat myös energiaa sekä raaka-aineita säästäviä tavoitteita. Silti minussa elää myös idealisti, joka uskoo sen päivän olevan mahdollista saavuttaa, että olemme keksineet tavat ylläpitää hyvinvoivaa yhteiskuntaa kaikin mahdollisin mukavuuksin ilman, että kulutamme maapallon loppuun. Minä nimittäin uskon ihmisen loputtomaan kykyyn löytää ratkaisuja sellaisiin ongelmiin, jotka juuri nyt tuntuvat mahdottomilta. Olen siis aivan tavallinen suomalainen mies.

Olen myös Vihreä. Asun pääkaupunkiseudulla ja minäkin pidän punaviinistä. Ja minusta minä olen edelleen aivan tavallinen suomalainen mies.

Ja uskokaa tai älkää, kaikista Kehä 3:n ulkopuolisista kuplaoletuksista huolimatta, minullakin on asioita, joista olen täällä helpon elämän ja todellisuudesta irrallaan olevassa vihreän pseudotodellisuudessa huolissani. Minä olen täällä punavihreän kuplan sisällä olevasta arjen glamouristani huolimatta huolissani siitä, miten suomalaiset yritykset pärjäävät ja miten ne saavat kehitettyä maailman markkinoita kiinnostavia tuotteita, sillä me tarvitsemme toimivia yrityksiä.

Minua myös huolettaa, miten kouluissa ryhmäkoot kasvavat ja koulurakennukset mätänevät pystyyn. Minusta tämä on miltei kansallinen häpeä.

Minä en voi myöskään olla olematta huolissani siitä, miten pienyrittäjät tulevat toimeen kotimaan kilpailluilla markkinoilla yhä hupenevin kattein ja yhä kovenevan kilpailun. Minua huolettaa suunnattomasti maapallon lämpeneminen ja ilmastomuutos. Minusta on surullista, miten on olemassa ihmisiä, joiden mielestä pitäisi saada markka takaisin, vaikka itse muistan vielä oikein mainiosti 90- luvun sekä 'vahvan markan' politiikan seuraukset. Olen tässäkin kohtaa tuiki tavallinen suomalainen mies.

Minä en myöskään voi ymmärtää poliitikkoja, jotka ehdottavat palkkojen pienentämistä ratkaisuna Suomen ongelmiin, sillä kuka ne tuotteet ja palvelut sitten ostaa? Minua kauhistuttavat työttömien sekä köyhien määrät, enkä voi ymmärtää, miten työttömiä kutsutaan 'sosiaaliturvan' laiskistamiksi. Ja juuri nyt ajatukseni ovat myös niiden yli 60 miljoonan pakolaisen luona ja niiden, jotka ovat Välimerellä hukkuneet pyrkiessään paremman elämän luokse.

Minusta on huolestuttava ilmiö, että Eduskunnassa on yli 100.000:n ihmisen äänestämiä avoimen rasismin tai suvaitsemattomuuden politiikkansa keihäänkärjiksi valinneita poliitikkoja, joiden suurimmat huolet ovat muslimimaista tulevat pakolaiset, islamisaatio sekä pukuhuoneissa väijyvät homot. Minä en myöskään voi käsittää, miten tavalliseksi ja arkipäiväiseksi on muuttunut vihapuhe sekä ihmisten luokittelu vuohiin ja lampaisiin ja miten on hallituspuolueita myöten nostettu normaalin keskustelun agendalle puheet vallankumouksesta ja valkoisen miehen ylivallasta.

Ja minä en voi ymmärtää, miten muukalaiskammo tai suoranainen rasismi ja näistä 'argumentoidut' ratkaisut voivat olla kenenkään mielestä valideja kannanottoja oikeastaan mihinkään, sillä pukuhuoneissa vaatteitaan vaihtavien homojen vastustaminen saati rasismi eivät auta yhteenkään todelliseen yhteiskunnalliseen ongelmaan, vaan ne vain aiheuttavat niitä ja kaltaiseni tavallinen mies ymmärtää tämän vallan mainiosti.

Kun minä jälleen menen töihin ja pohdin, miten saada prosesseja kehitettyä tehokkaammiksi ja joustavammiksi, en ehdota ratkaisuiksi mitään, mikä liittyy uskontoon, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, punaviiniin tai edes Eurabian uhkaan. Syy on yksinkertainen: olen aivan tavallinen mies ja minä haluan havaita reaalitodellisuutta ja tehdä johtopäätöksiä todellisiin havaintoihini perustuen. Minä en halua uskoa kuin automaationa muiden satuja, enkä halua etukäteen päättää havainnoimiseni paradigmaa ja siten ohjata havaintojani haluttuun suuntaan, sillä tavallisena suomalaisena miehenä minulla on tähän täysi oikeus, ehkä jopa velvollisuus. Olen edelleen ihan tavallinen suomalainen mies.

Minun ammattipiirissäni kulkee sanonta, että 'sitä saa, mitä mittaa'. Jos jo etukäteen päättää halutun tuloksen, sitä myös etsii todistusaineistoa, joka tukee tuota etukäteen määriteltyä tulosta.

Yksinkertaista: jos sinulla on kädessäsi vasara, sinä etsit ympäriltäsi vain nauloja.

Maahanmuuttokriitikoille maahanmuutto on se naula ja maahanmuutto ongelmana on heille koko heidän ajattelunsa paradigma, Jumalan varmistama tila, jota ei saa edes kyseenalaistaa, sillä silloin kyseenalaistat koko heidän uskonsa ytimen. Minä olen aivan tavallinen, suomalainen mies ja minä toivoisin, että jätetään ne vasarat kotiin. Sillä meidän maailmamme ei ole vain yksi naula.

Minulla on kaksi poikaa, joille haluaisin jättää hyvän maailman. Olen ihan tavallinen suomalainen mies. Minä olen niin tavallinen mies, että joitakin ihmisiä se pelottaa. Siksi heidän tarvitsee puhua minusta esimerkiksi näin:

Järjetöntä puhetta, jossa yksikään ei puhu itse asiasta, vaan nuo ihmiset puhuvat persoonasta, ihmisestä, ivaten, solvaten, haukkumalla. Nuo ihmiset eivät edes huomaa, että he tekevät juuri sitä, mitä kuvasin kirjoittaessani rasistisen klikin toimintatavasta: kun itse asia on todellisuutta tarkasti kuvaava, niin denialisti toimii juuri noin. He käytännössä kieltävät itsensä ja mikä tahansa käy, kun kohdetta halutaan latistaa, dissata ja murentaa uskottavuutta:

Nyt olen Porista kotoisin ja jopa entinen skini. Totuudella saati järjellä ei ole sijaa, kun asioita ei haluta käsitellä, vaan primitiivireaktiona on kuvatun kaltainen falski defenssi, jossa huomio siirretään sanojaan, ei aiheeseen, ei kuvattuun problematiikkaan, sillä sitä ei yksinkertaisesti haluta kohdata, sillä silloin pitäisi kohdata itsensä ja ajattelunsa luutumat. 

Elämme aikaa, jona tavallisuus on radikaalia ja eri mieltä olemista ei siedetä, sillä on totuuden varastaneiden ihmisten mielestä vain heillä on oikeus puhua ja siksi reagoivat kritiikkiin primitiiviesti vihalla, solvaamalla ja valehtelemalla. Ja ei, en minä heille vihainen ole. He eivät vain muuta osaa. 

Mutta juuri tämän vuoksi minä aion edelleen tehdä kaikkeni ja jopa entistä enemmän, jotta varmistaisin sen viestin kulkemisen kaikkien ihmisten korviin, että rasismi ja monikulttuurisuuskritiikin kaapuun puettu ihmisviha ei nauti suosiota. Että viha ja todellisuuden kieltäminen eivät ole hyviä asioita, vaan tuhoavia asioita. Ja tämän kaiken sanominen ääneen on inhimillistä, oikeutettua ja jopa meidän velvollisuutemme tavallisina ihmisinä.

Minulla on unelma ja se on tavalliselle ihmiselle tyypillisesti hyvin yksinkertainen: haluan meidän kaikkien voivan elää täällä Suomessa huolimatta siitä, mikä on ihonväri, mihin uskoo, miltä näyttää tai millä tavalla toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan lakiemme puitteissa. Minulla on unelma ihanasta Suomesta, jossa ihmiset voivat elää rauhassa ja turvassa juuri sellaisina kuin ovat osana meidän tavallisten ihmisten Suomeamme. Se on minusta oikein hyvä unelma. Se on tavallisen suomalaisen miehen unelma.

Silti jostain minulle tuntemattomasta syystä, minun unelmani halutaan määritellä ääripääksi. Minun unelmani on ääriajattelua, josta tulisi tinkiä ja josta pitäisi dialogin kautta päästä konsensukseen. Jostain itselleni vieraasta syystä, edustan perussuomen yhteiskuntarauhalle vaarallista 'äärivasemmistolaisuuden' lahkoa. Minä en vain tähän päivään mennessä ole oppinut, miksi ihmisarvojen kunniottaminen on jotenkin 'vasemmistolaista'. Onko niin, että oikeisto ei tosiaan ihmisarvoja sitten kunnioita? Enkä edelleen ymmärrä, mitä äärimmäistä on pitää kiinni ihmisten tasavertaisuudesta ja oikeudesta omaan ihmisarvoonsa. Kun jakolinjana ovat 'arvo' ja 'arvottomuus', 'elämä' ja 'kuolema', niin onhan elämä tuossa raamituksessa toinen ääripää. Sitä en vain ymmärrä, miten totuus voisi löytyä puolivälistä. Onko puoliksi kuollut ihmisenä olemisen lähtökohta? Eihän tuossa ole mitään järkeä.

Minun unelmani ovat ihmisarvojen kunnioittaminen. Siinä ei ole mitään äärivasemmistolaista. Siinä unelmassa ei ole mitään punaviherkuplaa. Siinä ei ole mitään arveluttavaa. Minun unelmassani ihmiset ajavat ja vaativat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa kaikille ihmisille. Ja tämä ei ole mitään ääriajattelua, tämä on tavallisen ihmisen ihmisyyden ja olemuksen koko ydin.

Mutta minun unelmani vain todistaa sen, että itsensä vastapuoleksi minulle tavalliselle suomalaiselle ihmiselle asettanut perussuomi ei edes määritelmällisesti kannata ihmisarvoja, sillä perussuomelle ne ovat vain 'äärivasemmistolaista' pyrkimystä pilata Suomi ja tuhota suomalainen kulttuuri. Siksi perussuomi pursuaa tänään niitä, jotka ajavat vihaa, rasismia ja ihmisten alistamista eriarvoiseen kohteluun. Nämä omaan defenssiinsä jumiutuneet ihmiset ovat myös niitä, jotka vaativat keskustelua juuri heidän aiheistaan, juuri heidän termein, juuri heidän peloistaan kuin lähtökohtana ja kuin kiistattomana kaikkia koskevana asiantilana. He nostavat itsensä jalustalle ja vaativat ehdotonta huomiota kuin pienet lapset. He vaativat kompromisseja perusarvoihimme ja he kutsuvat sitä 'keskitieksi' ja 'sillanrakenteluksi'. Tämän vuoksi Suomi on myös jakaantumassa kahtia, eikä tämä tapahdu siis siksi, että olisi olemassa kahden ääripään symmetria, vaan siksi, että perussuomi haluaa tinkiä perusarvoistamme ja me tavalliset ihmiset emme siihen suostu. Ei ole kuin yksi ääripää: se, joka haluaa tehdä kauppaa perusarvoillamme, se, joka vihaa minua, tavallista ihmistä.

Silloin, kun elämme maailmassa, jossa tavallinen ihminen sekä perusarvot ovat ääripäätä, tietää asioiden olevan melkoisen vinksallaan. Me elämme siinä maailmassa juuri nyt.

Siksi minä kerroin teille tänään tarinan itsestäni. Jotta te näkisitte, minkälainen on nykyisen julkisen keskustelun toinen ääripää, se paha 'äärivasemmisto'. Kuten näitte, minä en ole mikään ääripää. Minä olen tavallinen ihminen, äärimmäisen tavallinen, joka unelmoi ihan tavallisista asioista.

Minä olen tavallinen ihminen. Minä olen se tolkun ihminen. Ole sinäkin.

-"Minä en pelkää fasistien palaavan fasistien naamion takaa vaan pelkään fasistien palaavan demokratian naamion takaa."- Theodor Adorno




PS. Vihreiden kansanedustaja Ozan Yanar sai eilen palautetta kerrottuaan, että häntä voisi kiinnostaa Vihreiden puheenjohtajuus:

Tämä on normaalia puhetta vuonna 2017. Ei pyrkimystäkään puhua asiasta, jälleen vain pyrkimystä dissata ja solvata, mitätöidä ja latistaa ihmistä. Denialismi on vahva, kun se saa otteen. Todistetusti.

Minun unelmani on, että minä, Ozan Yanar, sinä, me kaikki, saisimme elää täällä Suomessa ihan tavallista elämää. Jokainen. Aina. Ihonväriin, uskontokuntaan tai etnisyyteen katsomatta. Melko tavallista, eikö vain?