Minä haluan Suomen, jossa hirttäytynyt mies puussa ei ole naurun aihe

10.03.2017

-"Me allekirjoittaneet olemme syvästi huolissamme tavasta, jolla maamme poliittinen johto suhtautuu ja on suhtautumatta kriisiytyvään pakolaistilanteeseen ja sitä ympäröivään ilmapiiriin.

Uskomme elävämme vastuunsa kantavassa länsidemokratiassa. Uskomme, että länsimaiden kesken on 70 vuoden ajan vallinnut selvä yhteisymmärrys siitä, että fasismi ja natsiaate on haudattu, eivätkä ne saa enää koskaan nostaa päätään. Että ihmisten jakamattomien ja tasavertaisten ihmisoikeuksien kunnioittaminen on itsestäänselvää. Että hyvinvoiva sivistysvaltio auttaa sotaa, hävitystä ja sortoa pakenevia ihmisiä uhriutumatta itse.

Ääriliikehdintä uhkaa kaikkien ihmisten turvallisuutta. Oikeusvaltiossa kansalaiset odottavat hallituksen reagoivan välittömästi tuhopolton kaltaisiin väkivaltaisiin tekoihin selkeästi ja päättäväisesti. Meillä on osaaminen ja valmiudet toimia.

Toiminnan sijasta meitä on pyydetty ymmärtämään oikeutettuina huolenilmauksina vihaa ja väkivaltaisia tekoja. Tekoja, jotka kotikutoisuudessaankin loukkaavat inhimillisyyttä tavalla, joka repii yhteiskuntamme rauhaa. Huolia on ymmärrettävä ja niitä on pyrittävä vähentämään. Väkivallan hyväksyminen ei huolia kuitenkaan ratkaise, eikä se kuulu sivistysvaltioon.

Muukalaisvihan hyväksyminen on onneton karhunpalvelus, joka haittaa yhteiskuntarauhaamme, mainettamme ja kilpailukykyämme. Jotta voisimme tuntea elävämme rauhallisessa maassa, me allekirjoittaneet vaadimme että Suomi seisoo länsidemokratioiden rintamassa, hallitus tuomitsee rasistisen toiminnan yksiselitteisesti ja kertoo viipymättä, millä konkreettisilla toimilla se takaa meille yhteiskuntarauhan."-

Tämä lainaus on vuonna 2015 'Isänmaallinen enemmistön' adressista, joka keräsi nimiä listaan pakolaispolitiikkamme vuoksi. Nimiä kertyi noin 10.000.

10.000.

Se on hirvittävä määrä nimiä.

Sitten pohdin, miten parisen vuotta sitten Helsingin kadulla kulki 15.000 ihmistä kertomassa, miten heillä on unelma.

Vuosi tästä puhallettiin 'Peli poikki'. Ihmisiä puhalsi pilliin jälleen 15.000 ja se ääni oli korvia humiseva voimaltaan.

Tänään, 10.3.2017, paljastettiin taide- ja kulttuurialan ammattilaisten kannanotto Suomen maahanmuuttopolitiikkaan. Noin 10.000 taide- ja kulttuurialan ammattilaista on mukana tässä kannanotossa, joka vaatii muutosta Suomen maahanmuuttopolitiikkaan.

10.000. Jälleen kerran hirvittävän suuri määrä ihmisiä. Valtaisa massa, jonka ääni kuuluu.

Samaan aikaan Suomi Ensin saa kadulle noin kymmenen ihmistä maata kiertävässä sirkuksessaan, jossa mukana on aina muutama vakiohahmo ja sitten kunkin paikkakunnan satunnainen vahvistus.

612- kulkue sentään sai liikkeelle pari tuhatta ihmistä.

Ja samoihin aikoihin muukalaisia vihaavat ihmiset saavat luotua tapahtuman turvapaikanhakijoita vastaan nimellä 'Puhdistus', jossa mukana on muutama sata ihmistä.

Ja edelleen, näinä samoina aikoina, Perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokas kertoo, miten 'apinoiden paikka on puussa':

Minua vilpittömästi mietityttää tässä selkeästi havaittavassa ihmismäärien dikotomiassa yksi asia: missä on se logiikka ja järki, jonka mukaan 'Suomi Ensin' ja muutamat muut vastaavat, muutamia ihmisiä mielenosoituksiinsa saavat nationalismilarppaajat sekä nämä ihmisiä apinoiksi kutsuvat ihmiset ovat ne tahot, joiden kanssa suomalaiset poliitikot käyvät julkista keskustelua ja joita niissä puheissa kehutaan Suomen toivoiksi ja suomalaisuuden tulevaisuudeksi?

Voiko joku kertoa minulle, että kuinka paljon ihmisiä pitää saada kaduille kulkemaan ja kuinka paljon nimiä pitää listata, jotta Suomen hallitus ja suomalaiset poliitikot uskovat, että tuon suunnattoman enemmistön, tuon tavallisten ihmisten massan, kanssa voisi myös käydä keskustelua?

Voiko joku vihdoin avata minulle sitä logiikkaa, minkä mukaan 'Suomi Ensin' ja jannehurmeet edustavat sitä suomalaista, hiljaiseksi kutsuttua enemmistöä, jonka huoli ja jonka pelko ovat aina ensisijaisia poliitikkojen puheissa? Miksi hallituksemme haluaa antaa viestin, että tuo marginaalin mölisevä joukko edustaa heitä ja miksi he haluavat teeskennellä, että he kaikki edustavat kansaa, enemmistöä ja että he ovat vain huolissaan? Minä en tajua tätä ilmiötä, jossa melulla ja kiusaamisella pääsee siihen asemaan, että edustaa tahoa, jonka kanssa poliitikkomme haluavat käydä julkista keskustelua Suomen maahanmuuttopolitiikasta. Onko kyse vain siitä, että Suomen hallituksen on annettava tämä myönnytys Perussuomalaisille, että he saavat lietsotun vihansa, niin Keskusta ja Kokoomus saavat rahansa ja valtansa maakunnissa?

Minä en voi olla pohtimatta, että milloin poliitikot ottavat huomioon sen enemmistön, joka kaduillamme kulkee kymmenien tuhansien ihmisten joukkona puhaltamassa peliä poikki ja milloin poliitikkomme ottavat tosissaan ne ihmiset, jotka kärsivät harrastetun politiikan seurauksista. Mitä meidän pitäisi oikeasti tehdä, että meidän äänellämme olisi merkitystä?

Miettikää vielä hetki tätä kohtaa 'Isänmaallisen enemmistön' julistuksessa:

-"Toiminnan sijasta meitä on pyydetty ymmärtämään oikeutettuina huolenilmauksina vihaa ja väkivaltaisia tekoja. Tekoja, jotka kotikutoisuudessaankin loukkaavat inhimillisyyttä tavalla, joka repii yhteiskuntamme rauhaa. Huolia on ymmärrettävä ja niitä on pyrittävä vähentämään. Väkivallan hyväksyminen ei huolia kuitenkaan ratkaise, eikä se kuulu sivistysvaltioon."-

Ja näin on tehty. Väkivaltaisia tekoja on nyt ymmärretty. Vihaa on nyt ymmärretty. Rasismia on nyt ymmärretty. Kaikkea pahaa on ymmärretty.

Ja mitä on tapahtunut?

Ensimmäinen 'punikki' vuosi jo verta Helsingin Rautatieaseman katukivetykselle. Vihan määrä on kasvanut. Rasismista on tullut normaalia, ihan tolkun puhetta. Itseään hirttävää ihmistä on ilkuttu.

Tätäkö me halusimme?

Vai pitäisikö nostaa käsi ylös virheen merkiksi? Pitäisikö jossain vaiheessa ymmärtämään myös enemmistön ääntä? Siis sitä ääntä, joka ei lietso vihaa, ei erottele ihonvärin tai uskonnon perusteella, eikä uhkaa väkivallalla saati syyllisty väkivaltaan.

Milloin tässä maassa aletaan kuuntelemaan meitä? Ihan tavallisia ihmisiä. Niitä, jotka kertoivat unelmastaan ja niitä, jotka puhalsivat pelin poikki. Milloin on meidän vuoromme? Vieläkö meidän pitää vain ymmärtää?

Minä en halua tätä Suomea. Minä haluan Suomen, jossa hirttäytynyt mies puussa ei ole naurun aihe.