Lopetetaan toistemme tappaminen

26.06.2017

-"Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään."-

Nämä sanat ovat jääneet mieleeni. Nämä sanat minä kuulin ensimmäisen kerran yli 30 vuotta sitten ollessani noin 10- vuotias, joka halusi oppia soittamaan pianoa.

Nämä sanat sanoi minulle opettajani. Hän sanoi minulle näin, sillä en oppinut tarpeeksi nopeasti soittamaan jotain tiettyä juttua, sillä sormeni harhailivat ja mieleni ajautui muualle (kuten minulle oli hyvin tyypillistä) ja opettaja löi pianon kannen kiinni sormilleni ja sanoi: "Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään".

En tuon tapahtuman jälkeen enää ikinä edes yrittänyt opetella soittamaan yhtäkään instrumenttia.

Minä olin lapsena hyvin vilkas ja minun oli vaikeuksia pysyä paikallani saati hiljaa. Minulla oli aina paljon asiaa ja minulla oli aina halu tehdä jotakin, kiivetä puussa, mennä katolle, kiikaroida laitumien lehmiä, juosta pitkin metsiä, leikkiä sotaa kavereiden kanssa. Maaseudun lapsena olin onnekas, sillä maaseudulla oli aina tekemistä, siellä oli aina jokin paikka, jota ei vielä ollut tutkittu ja siellä oli maisemia, joihin tutkimusmatkailija ei ollut vielä jalallaan astunut.

Kävin ala-asteeni pienessä kyläkoulussa, joka oli kylän keskus pienen kaupan sekä pankin ohella. Koulussamme oli alle 30 oppilasta ja siellä olivat kaikki luokat 1-6 luokkaan asti. Koulu, kuten koko kylä, olivat muusta maailmasta hieman katveessa. Ei se muu maailma nurkillamme juuri näyttäytynyt ja muun maailman olemassaolosta todistivat lähinnä vanhempien tarinat ja harvakseltaan silloisia hiekkateitä ajelleet pölyiset bussit, joissa luki 'Salo' tai 'Muurla'. Maailma oli siellä jossakin, emmekä me siitä oikein mitään tienneet, emmekä me siitä mitään juuri kaivanneetkaan. Elämä kulki auringonnoususta auringonlaskuun ja kesän jälkeen tuli syksy ja syksyä seurasi aina luminen talvi. Mitäpä siitä sen enempää kertomaan? Televisio oli mustavalkoinen, kanavia oli pilvettömänä päivänä kaksi ja muistan mustavalkoiset Kekkosen hautajaiset sekä Moskovan olympialaiset kuin eilisen päivän. Se oli turvallista elämää, jossa maiseman rikkoivat vain satunnaiset ohikulkevat autot ja vuodenaikojen vaihtelevat sävyt.

Kyläkoulu oli paikka, jossa tavattiin muita ihmisiä. Siellä jääkiekkokaukalo, jonne talvisin kokoonnuttiin ja siellä pidettiin iltaisin kerhoja, joissa askarreltiin ja pelattiin poliisia ja rosvoa. Pienessä kyläkoulussamme oli opettajamme toimesta kova kuri. Se kuri oli säntillisyyden vaadetta ja kurinalaista toiston kautta tapahtuvaa oppimista. Se kuri näyttäytyi myös liikuntatuntien armeijahenkisine harjoitteineen: meille opetettiin ala-asteella mm. tahdissa marssimista sekä säntillistä riviin ojentautumista. Ja tämä tapa kyllä sopi minulle, sillä muuten ajatus olisi harhautunut aivan muihin asioihin. Kuri oli periaatteessa minulle hyvä asia, sillä se helpotti minun olemistani tietyin varauksin. Siinä oli tietyt ongelmansa, että tuohon kuriin yhdistettiin ruumiillinen kuritus sekä puhumattomuuden kulttuuri, jossa sinua saatettiin syyttää asioista, joita et ollut tehnyt sekä erityisesti se, miten sinulta ei ikinä kysytty, miksi sinä teit sen, mitä teit. Opettaja sanoi vain 'pojat on poikia' pohtimatta lainkaan oppilaiden saati minun itseni tekojen dynamiikkaa ja sitten hän vain solvasi. Ja jos tästä yritti puhua kotona, siellä sanottiin vain, miten 'opettaja on oikeassa, emme usko sinua'.

Tämä kurin ja puhumattomuuden yhtälö synnytti minussa jo tuolloin sen auktoriteetin kammon, joka ei ole minusta vieläkään kokonaan poistunut, vaan minä opin jo tuolloin ajattelemaan niin, että minun pitää yksin pärjätä, enkä voi luottaa kehenkään, enkä mihinkään. Edes omiin vanhempiini, joiden mottona oli, että 'elämässä ei tule yrittää mitään, jotta ei vain pety'. Minulle itselleni tuo asenne näyttäytyi jo lapsena petoksena, petettyinä, turhina, nujerrettuina toiveina ja hiljaisuuteen mitätöimisenä. Ja minä muistan, kuinka minua pelotti ja jännitti 80- luvun lopulla suureen kouluun siirtyminen, sillä siinä siirtymisessä ei ollut kyse pelkästään siirtymisestä uuteen kouluun, vaan kyse oli siirtymisestä viattomuudesta pelkojen, kiusauksien ja vierauden maailmaan, jossa oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko sinä pärjäsit tai sinä tulit syödyksi.

Elämääni kurin jälkeiseltä alakoululta siirryttyäni yläasteelle, varjostivat jatkuva tarkkaamattomuus, liiallinen aktiivisuus, tuskastuminen kaikkeen ja hyvin impulsiivinen käytös. Nämä ongelmat ilmenivät jatkuvina vaikeuksina keskittyä koulun antamiin tehtäviin, vaikeutena kuunnella toisten ihmisten puhetta, pitkäkestoista keskittymistä vaativien tehtävien välttelynä, päivittäisten asioiden jatkuvana unohtamisena, yksityiskohtien huomiotta jättämisenä ja häiriintymisenä pienistäkin ulkopuolisista ärsykkeistä. Kun koulussa piti tehdä jotain yhdessä, pitkäjänteisyyttä vaativaa, olivat ne minulle mahdottomia tilanteita. Minä kiemurtelin, minä suutuin, minä tein jotain typerää, heitin opettajaa vaikka tennispallolla päähän, jotta ei tarvitsisi osallistua. Minä olen heittänyt opettajia useilla erilaisilla esineillä, olen huoritellut, olen potkinut heitä, olen tuhonnut oppimateriaalit, olen sabotoinut lukemattomia oppitunteja, olen kiusannut muita oppilaita, olen jopa kotitaloustunnilta heittänyt pullataikinat opettajan auton tuulilasiin keskellä talvea, jolloin se taikina taatusti jäätyi kiinni. Minä olin kammottava oppilas.

Vain yksi opettaja osasi käsitellä minua. Hän antoi minulle aina ylimääräisiä tehtäviä. Hän ymmärsi, että koulu oli minulle liian helppoa. Minulle koulu on aina ollut helppoa. Minä olen aina oppinut kaiken heti. Paitsi sen pianon soittamisen. Sitä minä en ikinä oppinut. Mutta näistä asioista ei ikinä puhuttu, kun olin lapsi. Näistä ei puhuttu, kun olin nuori. Näistä asioista ei puhuttu ikinä. Nämä olivat niitä asioita, joista vaiettiin.

Siihen oli syynsä, että minä opettelin lapsena tekemään jotain rauhallista, jotain, jossa voin olla piilossa. Minä luin, luin ja minä luin. Saattaa kuulostaa oudolta, että keskittymisen puutetta sekä impulsiivisuutta kompensoin lukemalla, mutta siinä on tietty järki: kun unohti itsensä ja pakeni mielikuvituksen maailmaan, ei tarvinnut olla omana itsenään läsnä. Kun ei ollut läsnä, ei kohdannut edes tilanteita, joissa olisi pitänyt olla tyyni, rauhallinen ja järkevä.

Minä myös aloin juoksemaan metsässä. Minä löysin metsästä itselleni paikan, johon pääsin turvaan. Metsässä ei kukaan sanonut mitään ja puut, suot, jyrkät kalliot sekä järvet antoivat minun olla ihan oma itseni, eikä niistä mikään vaatinut minulta mitään. Ei metsä sanonut minulle: "Ei sinusta ikinä tule yhtään mitään". Metsä oli armelias, sillä toisaalta se ei ollut lainkaan kiinnostunut minusta, mutta toisaalta se antoi minun olla siellä, rauhassa, omine ajatuksineni, eikä se kertonut minulle, miten ajatukseni olivat sekavia, poukkoilevia ja järjettömiä. Kun koulu ja koti aktiivisesti pyrkivät tukahduttamaan ja mitätöimään, metsää ei kiinnostanut persoonani, tekoni, luonteeni saati ajatukseni, vaan se armeliaasti ignoorasi minut samalla tarjoten turvan ja rauhan. Ja edelleen, tänä päivänä, metsä on minulle paikka, jossa olen kotonani. Nämä olivat kaikki asioita, jotka minä itsessäni tunnistin jo lapsena ja jotka eivät minusta hävinneet kuin vasta nyt vanhempana miehenä, ehkä nyt jo aikuiseksi kutsuttavana ihmisenä.

Olen jälkikäteen miettinyt, miten lukeminen ja erityisesti metsä ovat muotoutuneet itselleni niin tärkeiksi, niin sen ymmärtää nyt helposti siinä kontekstissa, jossa lapsena jatkuvasti joutui tilanteisiin, joissa sinua ei kuunneltu, kukaan ei jaksanut kysyä, miksi tein asioita, joita tein, vaan tapahtumien loogisena lopputulemana olivat jopa fyysinen kuritus niin koulun kuin kodinkin taholta, niin mitä muuta olisin voinut tehdä menettämättä järkeäni? Miten olisinkaan voinut tehdä muuta kuin niellä itsensä, olla hiljaa ja hakeutua tilaan ja hetkeen, jossa olin vain minä itse? Sillä minunhan piti pärjätä itse. Minähän en voinut luottaa keneenkään.

Mutta se maailma, jossa oli muita ihmisiä, oli minulle edelleen haaste.

Minulle tyypillistä käyttäytymistä elämäni ensimmäiset 25 vuotta oli erityisesti tottelematon käytös. Minulle hyvin tyypillistä oli usein tapahtuva maltin menetys, jatkuva, tarkoituksellinen riidan haastaminen sekä riitely erityisesti aikuisten kanssa. Minä inhosin aikuisia ja minulle oli hyvin tyypillistä jatkuva kieltäytyminen sääntöjen noudattamisesta, minun lempiharrastuksiani oli toisten ihmisten tarkoituksellinen ärsyttäminen, toisten syyllistäminen omista virheistäni, ärsyyntyminen miltei kaikesta, kroonistunut vihaisuus ja pahantuulisuus ja jopa kostonhimoisuus. Myös käsien ja jalkojen liikuttaminen oli minulla jatkuvaa ja häiritsevää, minä en edes kyennyt nukkumaan ilman itseni heijaamista, minä kiemurtelin paikallani, minä saatoin lähteä kävelemään kesken oppitunnin tai mennä lattialle makaamaan. Ja suuni ei ollut ikinä hiljaa, vaan puheeni oli taukoamatonta. Mutta silti kukaan ei puhunut minun kanssani. 

Minusta on outoa, että koulussa ei käytännössä koskaan puututtu satunnaisia puhutteluita kummemmin minun käytökseeni. Minusta on outoa, että minun käytösnumeroni oli 5 ja vain luokanvalvoja mainitsi joskus sen olevan huonon numeron. Että jotain pitäisi tehdä, sillä muuten 'minusta ei tulisi mitään'. Mutta kukaan ei edelleenkään pysähtynyt oikeasti luokseni ja puhunut kanssani. Minun ajatukseni siitä, miten minun pitää itse pärjätä ja miten minä en voi luottaa kehenkään, vain vahvistui. Tämä oli niin voimakas tunne, että edes sinä kertana, kun yksi naisopettaja hieroi hartioitani vaivihkaa kesken oppitunnin, lähetti minulle kotiin kirjeitä, joissa kehui kuinka upea ja ihana olen, niin minä en kertonut tuosta lähentelystä kenellekään, vaan minä hoidin tilanteen itse: kopioin ne kaikki kirjeet, luetutin ne muilla oppilailla ja nolasin opettajan julkisesti. Hän ei enää lähennellyt minua. Hän ei enää puhunut minulle. Ja muut oppilaat olivat vain minulle kateellisia, sillä sehän oli oletettu nuorten poikien fantasia: opettaja, joka halusi seksiä. Minä en ollut innoissani. Minä olin kauhuissani. Olin 15- vuotias ja täysin kokematon. Ja minä tiedän, että minun olisi pitänyt puhua siitä aikuisten kanssa, mutta minä en halunnut, sillä minunhan piti pärjätä ihan itse.

Minä olen ajautunut elämässäni tilanteisiin, jotka olisivat voineet johtaa sellaiseen suuntaan, josta ei olisi paluuta. Kuten kävi monelle muulle tuntemalleni ihmiselle.

Kun koulut sekä armeija olivat ohi, minä join viinaa. Minä join viinaa, juhlin, join taas viinaa, juhlin, kokeilin huumeita, juhlin ja join taas viinaa. Eikä kyse ollut mistään riippuvuudesta. Kyse oli siitä, että kyetäkseen hallitsemaan elämäänsä, ihmisellä pitää olla asioita, joita hallitsee. Viina ja juhliminen olivat minulle ainoat asiat, jotka minä tuolloin ainoastaan hallitsin. Minulla ei ollut töitä, en enää urheillut, sillä polvivamma päätti kulkuni metsässä, minulla ei ollut koulutusta, minulla ei ollut mitään turvaverkkoa. Ainoa turvaverkkoni oli koti, joka lähinnä syyllisti minua viinasta sekä juhlimisesta. Jälleen kerran omat vanhempani tekivät sen, minkä olivat tehneet aiemminkin: eivät he kysyneet, vaan he syyttivät ja häpesivät.

Oli vuosi 1999, kun päätin, että joko minä pärjään tässä elämässä tai sitten joudan olemaan todiste sen mantran oikeellisuudesta, joka minua oli seurannut koko elämäni: "Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään". Ja tuona hetkenä minä päätin hakea apua. Minä päätin ensimmäistä kertaa elämässäni hakea apua ulkopuoliselta taholta. Minä päätin mennä lääkäriin, joka saisi tutkia pääni. Lääkäri kertoi minulle heti, mikä minua oli aina vaivannut. Minun luonteeni nimi oli ADHD.

Kun lääkäri kertoi minulle, mitä tarkoittaa tuo outo sanayhdistelmä, minä en kyennyt sanomaan mitään. Olin vain hiljaa. Olin paikallani ja minä itkin. Olin hiljaa paikallani ja tunsin suunnatonta vapautumisen tunnetta, kun joku kerrankin puhui minulle ja joku kuunteli minua, eikä vastaus ollut: "Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään". Jokainen lause, jotka lääkäri sanoi rauhallisella äänellään, putosivat juuri niihin tyhjiin koloihin, joita elämässäni oli selittämättöminä puutteina ollut. Nyt minä ymmärsin niitä hetkiä, jolloin tapahtui asioita, joita ei pitänyt tapahtua ja ymmärsin niitä hetkiä, kun tein asioita, joita minun ei pitänyt tehdä.

Tuon hetken jälkeen minä päätin, että aloitan elämän. Ja niinhän minä tein. Ja sillä tiellä minä olen edelleen. Elämässä. Elossa. Nujertumatta.

Silti tänään, vuonna 2017, minä en voi olla pohtimatta, miten paljon me Suomessa mahdamme menettää ihmisiä siihen, että me emme puhu toisillemme. Miten paljon me menetämme ihmisiä tässä maassa siihen, että me sanomme toiselle ihmiselle: "Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään".

Enkä minäkään ole tässä elämässä vielä tehnyt 'yhtään mitään'. Mutta ei tässä elämässä olekaan tärkeintä 'tehdä jotakin'. Ei meidän jokaisen tarvitse tässä elämässä tehdä jotain sellaista, jota kukaan muu ei ole tehnyt. Se, että ihminen tekee elämästään oman itsensä, on jo sinällään 'sitä jotakin'. Älä siis sano toiselle ihmiselle, että hänestä ei ikinä tule yhtään mitään. Äläkä ainakaan siihen usko, ihminen, sillä sinun ei tarvitse sitä edes kuunnella.

Puhumattomuus tappaa. Ihmisen vähättely tappaa. Meitä kuolee tässä maassa enemmän hiljaisuuteen, puhumattomuuteen ja vähättelyyn kuin yhteenkään tautiin. Lopetetaan toistemme tappaminen, hyvät ihmiset.

Kiitos.