Kun opettaja päätti kosketella minua - puhetta seksuaalisesta häirinnästä #MeToo

19.10.2017

Vuonna 2015 iski tajuntaani tieto siitä, että meillä Suomessa ei naisiin juuri kosketa pyytämättä ja että täällä Suomessa ei naisia juurikaan häiritä seksuaalisesti, sillä se ei ole osa meidän kulttuuriamme.

Vuonna 2015 meille kerrottiin tuhansien maahamme tulleiden pakolaisten tuoneen tämän seksuaalisen häirinnän kulttuurin Suomeen. Puhuttiin uudesta ilmiöstä. Puhuttiin kulttuurien konfliktista. Puhuttiin pahoista tavoista, joita tuodaan mukanaan.

Vuonna 2015 lintukoto pilattiin. Tuli ulkomaalainen mies ja vei Suomen neidon neitsyyden. Ei ole maa enää entisensä. Rajat kiinni.

Todellisuus vain on jotain ihan muuta: seksuaalista häirintää on ollut Suomessa aina ja sitä tullee aina olemaankin.

Seksuaalinen häirintä on määritelty näin:

-"Seksuaalinen häirintä ja ahdistelu määritellään ei-toivotuksi ja yksipuoliseksi joko fyysiseksi tai sanalliseksi seksuaalisväritteiseksi käyttäytymiseksi, joka on kohteelle vastentahtoista ja herättää kielteisiä tunteita. Siihen liittyy erilaisia muotoja koskettelusta seksuaalisiin huomautuksiin ja painostukseen. Tämä erottaa häirinnän työpaikan normaalista, ystävällisestä kanssakäymisestä.

Ahdistelu myrkyttää työpaikan ilmapiirin ja luo painostavan tilanteen kohteelle, ja usein myös koko työyhteisölle. Häirintään liittyy usein hiljaisuuden kulttuuri. Uhri voi pelätä eikä uskalla puhua asiasta tuntien syyllisyyttä ja häpeää. Työtoverit pelkäävät asemansa puolesta tai suhtautuvat välinpitämättömyydellä havaitsemaansa häirintään. Näin hiljaisuudesta muodostuu ahdistava kierre."-

Seksuaalinen häirintä ja - ahdistelu ovat arkipäivää. Myös Suomessa.

Sitä minä en ole ikinä ymmärtänyt, miksi pitää jotain muuta väittää ja vähätellä ilmiötä, joka on todistetusti olemassa. Olen usein pohtinut, miksi seksuaalista häirintää ei oteta tosissaan, vaan siihen suhtaudutaan kiusaantuneesti ja kyseistä ilmiötä dissaten. Minusta tuntuu, että suurin syy kyseisen ilmiön vähättelylle löytyy raadollisesta asiasta: kun se ei koske kaikkia ja kun häirintä koskee vain rajattua osaa kansasta, on helppo uskotella ilmiön olevan marginaalisen ja ehkä jopa itse aiheutetun ja 'itsehän ne tissit laitoit näkyviin' ja 'itse kyllä alleviivaat homouttasi' ja 'ei katse nyt tapa, älä viitsi'.

Tämän oudon dissaamisen kulttuurin oiva ja omalla tavalla surullinen osoitus oli tällä viikolla käyty ja nähty keskustelu #MeToo- kampanjasta, jossa keskiöön haluttiin tuoda naisten kohtaama seksuaalinen häirintä:

Jutun juoneksi muuttui kokonaisuudessaan nopeasti se, että A. nainen itse provosoi laittamalla tissit liian näkyviin, B. miesten kokema seksuaalinen häirintä jää ilman huomiota. Keskustelu naisten kohtaamasta seksuaalisesta häirinnästä muuttuikin siten yhtäkkiä naista syyllistäväksi ja puheeksi miesten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä ja sen esille nostamisesta, miten kaikki seksuaalinen häirintä on rumaa ja väärin.

Aika jännää muuten, että tuota keskustelun muutosta vaativat lähinnä miehet, joiden mielestä heistä puhutaan liian vähän ja että heidän kokemansa seksuaalinen häirintä ja nyt paitsioon ja siten miesten kokemaa seksuaalista häirintää vähätellään. Milloinkohan nuo miehet ymmärtävät, että keskustelua voi käydä jostain muustakin kuin vain heistä ja heidän ehdoillaan? Se, että halutaan keskustella omenasta, ei vähättele appelsiinia.

Minä annan teille nyt yhden vihjeen: jos naiset haluavat puhua heihin kohdistuneesta häirinnästä, niin vaade keskustelun muuttamisesta mieheen kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä on aika saatanan röyhkeää ja jos te haluatte keskustella miehiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä, aloittakaa sitten keskustelu siitä, te kyllä pystytte siihen, mutta tässä kohtaa vaade fokuksen muuttamisesta miehiin on yhtä älykästä kuin olisi vaatia keskustelun siirtämistä kaurapuuroon.

Kaikki seksuaalinen häirintä on luonnollisesti väärin, mutta nyt haluttiin puhua naisten kohtaamasta seksuaalisesta häirinnästä, mutta sen sijaan uskomattoman moni halusi puhua jostain muusta - ja alkuperäinen aihe vesittyi ja katosi metakeskustelun ja pöyristymisen alle. Ja tämä on minusta hyvin oireellista ja samalla hyvin surullista.

Oudointa omissa keskusteluissani aiheesta, oli väite siitä, etten minä, valkoinen heteromies, joka olen monella tavalla hyvin etuoikeutettu, en saisi puhua aiheesta mitään. Että minun pitäisi hyväksyä se, että itse asian ohi puhutaan ja että joku muu saa määritellä keskustelun agendan. Minusta tämä on outo väite ja minusta on outoa sanoa, että kaltaiseni valkoisen heteromiehen puhe on jotenkin epätotta vain siksi, että olen etuoikeutetussa asemassa. Mutta en vain ymmärrä logiikkaa, jossa asioiden rationaalinen pohdinta riippuu keskustelijan statuksesta.

Minä kyllä tiedän, että en ole nainen saati seksuaalivähemmistöön kuuluva. Mutta mikäli halutaan pohtia valtaväestön suhteista vähemmistöihin, kuka olisi huonon kohtelun lisäksi parempi keskustelun kohde kuin se, joka edustaa sitä sortavaa enemmistöä ja hegemoniaa? Analogia rasismiin on selkeä: rasismista ei tule, eikä kannata vain puhua rasismin kohteen näkökulmasta, sillä silloin rasismi ei ikinä palaudu sinne alkuperäiseen lähteeseen, joka on jotain ihan muuta kuin rasismin kohde itse. Valtaväestön tulee erityisesti käydä se keskustelu sorretun kanssa, yhdessä, ei sitä vastuuta tule edes sälyttää huonon kohtelun kohteelle yksinään.

Minä en todellakaan tajua tuota ajatusta siitä, etten saisi puhua seksuaalisesta häirinnästä mitään. Tämä on outo vaade myös ihan siksi, että minä itse olen myös seksuaalisen häirinnän ja seksuaalisen ahdistelun uhri. Minä itse olen joutunut opettajan seksuaalisesti ahdistelemaksi 80-luvun loppupuolella ammattikoulussa, jossa opiskelin. Minä en ikinä unohda sitä kuvotuksen tunnetta, kun naispuolinen noin 50- vuotias opettaja hinkkasi itseään vaivihkaa minua vasten ja hyväili selkääni kuiskien korvaani, miten kuuma olen. Siis minä, nuori poika, olin opettajan mielestä 'kuuma'. Hän lähetti minulle myös kirjeitä kotiini ja sujautti niitä myös reppuuni ja noissa kirjeissä tuo opettaja pohti miten olisi ihanaa herätä joskus viereltäni. Minä muistan edelleen, miten tunsin kuvotusta ja hämmennystä, olinhan vasta 15- vuotias ja melkoisen kokematon seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa. Minut pelasti yksi asia: minä tiesin, että opettaja toimi väärin ja minä tiesin, että pääsen tilanteesta karkuun ihan itse, omin voimin, ilman vaurioita. Kaverit sanoivat minulle, miten he ovat kateellisia siitä, että opettaja haluaa sekstailla kanssani. Minä luonnollisesti tajusin, miten perverssistä asetelmasta oli kyse, mutta en minä kehdannut valittaakaan aiheesta, sillä koin asian olevan jotenkin ympäristössäni hyväksytyn ja koin, että valittaessani aiheesta, olisin tehnyt itsestäni pellen. Minulle jäi tästä kokemuksesta yksi lievä trauma: minä nimittäin edelleen, vuonna 2017, kavahdan keski-ikäisiä naisia, jotka esimerkiksi tulevat bussissa viereen istumaan tai töissä liian lähelle ja minä kuin automaationa pohdin hetken, mikä mahtaa olla tuon naisen motiivi, mitä hän haluaa, miksi hän tulee liki. 

Mutta kaikki eivät ole voi nauttia siitä luksuksesta, että tietävät pääsevänsä karkuun ja selviävänsä pienin vaurioin, kuten minä. Siksi minä pyydän teitä pohtimaan muutamia asioita, hyvät ihmiset. Ensinnäkin: älkää ikinä dissatko kenenkään kertomuksia seksuaalisesta häirinnästä. Ikinä. Toiseksi: seksuaalinen häirintä voi olla hyvin, hyvin traumaattista. Ja tämä erityisesti, jos ihminen on esimerkiksi epävarma omasta seksuaalisuudestaan tai jos häirinnän kohde on alisteisessa suhteessa seksuaaliseen syrjintään syyllistyvään nähden. Tämänkään vuoksi: älkää ikinä dissatko kertomuksia seksuaalisesta häirinnästä.

Tämän vuoksi meidän pitää puhua kaikesta seksuaalisesta syrjinnästä. Meidän tulee tuoda se esille ja purkaa se auki. Meidän pitää puhua siitä siksi, että kaikki ymmärtäisivät, mistä seksuaalisessa häirinnässä on kyse ja meidän pitää puhua siitä siksi, että me veisimme stigman pois itse kohteelta ja muistuttaisimme, miten seksuaalisen häirinnän kohde ei ikinä, ei missään tilanteessa, ole syyllinen kohtaamaansa seksuaaliseen häirintään.

#MeToo puhui kuitenkin naisten kohtaamasta seksuaalisesta häirinnästä. Ja hyvä niin. Se ei ole minulta pois, se ei latista minun kohtaamaani häirintää, eikä se mitätöi kenenkään muunkaan kokemaa seksuaalista häirintää.

Lopuksi tarina, joka minusta summaa käytyä keskustelua #MeToo- kampanjasta oikein mainiosti:

-"Olipa kerran kaksi viljelijää. Mansikanviljelijä ja perunanviljelijä. Mansikanviljelijä katsoi runsasta satoaan ja ahdistui siitä, kuinka ei itse pysty korjaamaan satoaan ajoissa ennen sen pilaantumista. Niinpä hän lämmitti saunan, keitti kahvia ja teki leipää ja kutsui väkeä talkoisiin. Kesken talkoita perunanviljelijä huomasi väen keräämässä mansikoita ja suivaantui, sillä hän myös tarvitsi apua satonsa kanssa.

Rynnäten mansikkamaalle hän alkoi huutamaan talkoolaisille kuinka epäoikeudenmukaista se on että hänen satoaan ei ole kukaan muu keräämässä, kuin hän yksin. Naama punaisena hän argumentoi kuinka mansikanviljelijänkin kuuluisi kerätä oma satonsa yksin, koska hänkin joutuu, tajuamatta sitä kuinka hän pystyisi itse myös lämmittämään saunansa ja tarjoamaan kahvit ja leivät ja järjestämään omat talkoonsa.Annetaan naisten pitää nyt nämä talkoot. Miesten talkoot eivät ole sen vähemmän tärkeät, mutta niiden ei kuulu häiritä naisten talkoita."- (Esa Kontinen)