Ihminen yritti hirttää itsensä, niin rasisteilla alkoivat juhlat

08.03.2017

Katso tarkkaan tuota kuvaa, ihminen. Katso todella tarkkaan.

Näetkö, mitä kuvassa tapahtuu? Näetkö, mikä puuhun on kiivennyt? Näetkö, ihminen?

Tuolla puussa on ihminen. Siellä on turvapaikanhakija. Siellä on ihminen, joka yrittää hirttää itsenä. Tänään, keskiviikkona, 8.3.2017, Ateneumin edessä turvapaikanhakija kiipesi puuhun ja yritti hirttää itsensä. Hänet saatiin alas ja hänet vietiin ambulanssilla paikalta pois. Paikalla oli ihmisiä, jotka itkivät ja olivat kauhuissaan. Paikalla oli myös 'Suomi Ensin'- mielenosoituksesta edustus ja he kuvasivat tapahtuman suorana nettiin ja ilkkuivat samalla sanoen: "Mahtavaa".

He myös huusivat turvapaikanhakijoiden luona olleille ihmisille: 'Yrittikö lemmikkinne hirttää itsensä'.

He sanoivat omalla videollaan: "Nää ovat niin röyhkeitä, että alkaa hirttämään itseään, minkälaisia eläimiä nää on".

He sanoivat noin. Minä en aio lainata heidän sanojaan enempää. Tuo kuva on yhdestä niistä videoista. Minä katsoin niistä muutaman ja olin hiljaa. Minä olin hyvin hiljaa.

Minä kysyn teiltä, hyvät ihmiset, että vieläkö joku väittää, että Suomi ei olisi matkalla pimeyteen? Katso näitä kommentteja. Lue noista kommenteista jokainen. Maista niitä. Hiero niitä ihollesi, katso, meneekö ihosi kananlihalle. Tunne nämä sanat. Ota ne sydämeesi. Ja vastaa uudelleen kysymykseen, että olemmeko me matkalla pimeyteen vaiko emme?

Ihminen yritti hirttää itsensä, niin rasisteilla alkoivat juhlat. Kyllä me olemme matkalla pimeyteen, me kaikki, vaikka harva meistä tuon aloituskuvan maisemasta nauttii.

Mutta me sallimme kaiken tämän olemalla hiljaa, katsomalla muualle, mutisemalla jotain ylimalkaista sananvapaudesta, välttäen ottamasta kantaa, välttäen vetämästä rajaa, jotta mukavuutemme ei vain kärsisi. Me itse sallimme tuon. Me. Jokainen meistä, joka ei vedä rajaa. Jokainen, joka ei valitse niitä arvoja, joiden varaan meidän koko yhteiskuntamme rakentuu, sallii tuon kaiken. Me, jotka emme katso ihmistä, vaan tyydymme sulkemaan korvamme, siirtämään katseemme muualle, tuntemaan olomme kiusaantuneiksi, kun pitäisi olla ihmisen puolella, me sallimme tuon. Miltä tuntuu, ihminen?

Odota vain ihminen, älä ota kantaa, älä vedä rajaa. Pian tulee sekin hetki, kun nuo samat ihmiset nauravat sinulle, kun köysi on sinun kaulallasi. Muistatkohan sinä silloin, mitä teit tänä päivänä, jolloin olit vain hiljaa, sillä se et ollut sinä, joka kiipesi puuhun köyden kanssa?

Meillä on ihmisiä, joiden mielestä nuo puheet ovat oikeutettuja. Meillä on poliitikkoja Laura Huhtasaaresta lähtien, jotka käyvät tsemppaamassa noita itseään hirttävää ihmistä solvaavia ihmisiä. Meidän omat kansanedustajamme kehuvat noita 'Suomi Ensin'- mielenosoittajia ryhdikkäiksi suomalaisiksi ja Suomen toivoiksi. Nuo ihmiset ovat saaneet luvan ja hyväksynnän puheilleen. Heidän puheensa on tuossa tarinassa sananvapautta ja nuo puheet ovat Laura Huhtasaareen siunaamaa isänmaamme puolustamista.

Oikeasti noiden puheiden merkitys on saada puheet arkisemmasta vihasta ja arkisemmasta rasismista ja maahanmuuttokritiikistä kuulostamaan rauhallisilta ja järkeviltä vaihtoehdoilta. Kun meitä totutetaan siihen, että itseään hirttävälle ihmiselle tarjotaan vahvempaa köyttä, tuntuvat puheet muslimien leirityksistä maltilliselta vaihtoehdolta.

Ja tämä moraalimme venyttäminen on juuri se syy, miksi Laura Huhtasaaret ja Olli Immoset vierailevat antamassa tukeaan kaikelle mahdolliselle vihapuheelle, jota me joudumme todistamaan nykyään joka perkeleen päivä. Jatkuvasti. Korvamme verta vuotaen.

Minä en ole vihainen. Minä olen pettynyt. Minä olen pettynyt siihen, että minun Suomeni, meidän kaikkien kotimaamme, ajaa ihmisiä noin epätoivoiseen tekoon. Minua itkettää sen ihmisen puolesta, joka ei keksi muuta ulospääsyä omasta tilanteesta kuin hirttää itsensä puuhun keskellä Helsinkiä.

Minä en myöskään vihaa noita hulluja, noita houkkia, jotka ivaavat itseään hirttävää ihmistä. Sillä he eivät ansaitse vihaa. Nuo eivät ansaitse edes sitä. Viha on ihmisiä varten. Nuo eivät ole enää ihmisiä. Minä olen surullinen, sillä hekin olivat joskus ihmisiä.

Minä sanon nyt lyhyesti: minusta on aika nyt viimeistään viheltää peli poikki ja lopettaa tämä hulluus ja iva ja viha. Tällä ei enää ole mitään tekemistä maahanmuuttopolitiikan kritiikin kanssa. Se, mitä me nyt näimme ja todistimme, on silkkaa pahuutta, jonka ei pidä antaa kasvaa, eikä normalisoitua.

Ja sympatiaa heille, jotka turvaa täältä hakevat ja jotka täällä tulevat torjutuksi. Auttakaa heitä. Antakaa heille tukea. Antakaa heille ruokaa. Antakaa heille vaatteita. Ja silti meidän on vaadittava meidän maaltamme enemmän. Me emme voi vain kohdella ihmisiä huonosti. Meidän on pystyttävä parempaan.

Meidän on vain pystyttävä parempaan. Olemmehan me vielä ihmisiä, olemmehan?