He ovat ihmisiä, joiden peloille me vain nauroimme #StopDeportations

04.04.2017

-"Rakkaat kollegat.

Tänään illalla Helsingistä lähtee palautuslento Afganistaniin. Kyydissä ystäviäni, myös perheitä. Esimerkiksi 19-vuotias tuleva juristineito, vähän vanhempi herkkä nuori nainen, ihana urheilijapoika, viisas valokuvaaja, kaksi mahtavaa vitsiniekkaa. Naisia odottaa pakkoavioliitto, raiskaaminen, kuolema. Miehiä odottaa kaulan leikkaaminen tai kiristäminen omien lasten kuolemalla.

Tunnen monien heistä tarinat. Tiedän täysin varmaksi, että ainakin 7 tapausta on totaalisesti ihmisoikeuksien vastaisia. Olen itse lukenut nuo päätökset. Muista en tiedä, mutta virheiden määrä on ollut niin valtava, että varmasti vääriä päätöksiä on joukossa - luultavasti enemmän kuin oikeita.

Ihmisiä on kerätty mm. myöhäisen illan ja aikaisen aamun hakukeikoilla koko viime viikon. On haettu joku avomies kodistaan aamiaispöydästä, lapsia kouluista, jopa työpaikaltaan.

Kuinka Suomi voi palauttaa paikkaan, jossa ainoa peruste väkivaltaan, vapaudenriistoon, alistamiseen, pakkoavioliittoon tai elämänikäiseen orjuuteen voi olla sukupuoli?

Nyt kukaan ei voi vaieta. Nyt täytyy valita puoli. Oletko ihmisoikeuksien puolella vai niitä vastaan?

Kollegat (Teemu, Laura, Teemu, Ulla, Juha, Kaisa), tuletteko kanssani kentälle? Virkapuvussa ja hautakynttilä kädessä, tulettehan?

#oikeuselää #righttolive

Kuvassa perhe, joka on säilössä ja saanut käännytyspäätöksen. Kaipaan heitä."-

Näin kirjoittaa Marjaana Toiviainen. Ihminen, jonka sydän suostuisi kantamaan vaikka koko maailman tuskan, jos hän sen sinne voisi kannettavakseen ottaa.

Minä luen tuota ja minua ahdistaa ja mieltäni kuristaa. Minä en tajua maata, jonka politiikka aiheuttaa tilanteita, jossa ihmisiä kohdellaan kuin rikollisia. Nuo ihmiset ovat vain hakeneet turvaa meiltä. Ja mitä me teemme? Haemme ihmisiä koirien kanssa kodeistaan. Minä en pysty tajuamaan tätä. Minä en kykene ymmärtämään sitä lainkaan, miten on mahdollista, että Suomi, minun kotimaani, hakee valtaisan poliisimäärän sekä koirien kanssa yöllä ihmisiä kodeistaan, kohtelee heitä kuin pahaisia rikollisia ja taluttaa kokonaisia perheitä lentokoneisiin, joiden määränpäänä ovat hengenvaaralliset maat. Kuten Afganistan, jonka kanssa EU kiristi diilin ehtona kehitysavusta. Ja me palautamme ihmisiä maahan, kuten Irak. Nuo maat ovat epäonnistuneiden ja vaarallisten maiden listojen kärjessä. Ja heitä on kuollut siellä. Sen jälkeen, kun me nauroimme heidän peloilleen (kuvat Marjaana Toiviaisen saamista kommenteista):

Tämä viha ja pimeä, kylmääkin kylmempi epäinhimillisyys, vetää sanattomaksi. Nämä ihmiset nauravat hädässä oleville ja heidän peloilleen. Ihmisiä lennätetään pakolla mahdolliseen kuolemaan ja ihmiset hurraavat. Haluaisin sanoa jotain, mutta tuntuu ettei sanoja ole. Ei löydy sanoja kuvaamaan sitä surun marinoimaan kuvotusta, joka minulle tulee, kun luen noita kommentteja. Minä en käsitä noita ihmisiä. Minä en käsitä, miten nuo ihmiset voivat elää itsensä kanssa.

Minä en pidä tästä ajasta. Minä en pidä tästä Suomesta.

Muuttuneissa pykälissä, muuttuneissa maalinjauksissa, poliitikoiden pakenemisessa jargonin taakse, kaikessa tässä näkyy paljaana poliittisen ilmapiirin kiristyminen ja jatkuvasti kapeneva ihmisoikeuden tulkinta. Tämä kaikki on seurausta siitä, että tolkun ihminen katsoo vierestä, tolkun ihminen katsoo ohi ja ajattelee, miten tämä ei kosketa häntä. Mutta tämä lipuminen kohti eriarvoisuutta ja tämä jo matka kohti halla-aholaista, ihmisten instrumentaalisen arvon maailmaa on nyt ja se tulee johtamaan ihmisarvojen tulkinnan kapenemiseen meidän kaikkien kohdalta siinä kohdassa, kun muita kiusattavia ei enää ole. 

Nyt me haemme väellä ja voimalla raskaana olevia naisia ja pieniä lapsia, jotka ovat opettelemassa suomenkieltä suoraan koulutunnilta viedäksemme heidät Afganistanin koneeseen. Jos me emme edes naisia ja lapsia ota tänne Suomeen turvaan, ketä me sitten enää otamme? Aivan: emme ketään. Emme me jumalauta halua ketään auttaa, Suomi ei tänään halua auttaa ketään, ei täällä, eikä lähtömaissa, ei missään. Ja tämä on täysin itse valittu linja, eikä sitä ole kukaan meille pakottanut. Me teemme tämän ihan itse. Me, suomalaiset. Miettikää tätä hetki, hyvät ihmiset. 

Minä itse asun tuon lentokentän lähellä. Minä näen ja kuulen joka päivä lentokoneiden lähtevän ja saapuvan. Minä voisin miltei nähdä nuo ihmiset matkalla takaisin siihen helvetinkoloon, josta he ovat turvaa tulleet hakemaan.

Ja minä tiedän, että erityisesti ne palautukset, joissa on mukana lapsia, minä koen hyvin, hyvin henkilökohtaisesti. Minulla on itselläni kaksi pientä lasta, enkä voi olla pohtimatta, miltä heistä tuntuisi, jos koirat olisivat oven takana ja yhtäkkiä alkaisi matka turvasta kohti paikkaa, jossa ei millään elämässä ole mitään takeita. Minä kuulen juuri nyt, miten poikani nukkuessaan tuhisevat. Nuorempi itkee hetkittäin, kun kaipaa äitiään lähelleen. Hän saa turvan heti, sillä äidin iho on lähellä, pienet vauvat kaipaavat eniten toista ihmistä.

Ja juuri nyt minua pelottaa eniten se, osaako vanhempi poikani nukkua tuolla parvisängyssä ilman, että hän sieltä putoaa. Minä tiedän kyllä, että hän osaa, hän on niin tavattoman fiksu, harkitseva ja varovainen poika. Mutta silti minun pitää olla huolissaan, valvoa hieman normaalia pidempään, ihan vaan varmuuden vuoksi. Lentokentällä tuossa ihan naapurissa toinen isä joutuu selittämään lapselleen, miksi he joutuvat lentokoneeseen. Tuolla lentokentällä toinen isä joutuu kertomaan lapselleen, miten heidän pitää lähteä maahan, jossa on vain kuolemaa. Miten olenkaan etuoikeutettu. Toista isää jännittää se, pysyvätkö he elossa, minua jännittää, putoaako lapsi sängystään.

Eikä yksikään isä tässä maailmassa pitäisi olla siinä tilanteessa, että pitäisi joutua Suomessa, Helsinki-Vantaan lentokentällä, selittämään omalle lapselleen, miten me suomalaiset emme ottaneet tosissaan heidän pelkojaan. Ahdistaa. Keskiluokkaisessa kerrostaloasunnossani minua ahdistaa, sillä epäinhimillisyys ei nyt vaan jumalauta pahemmin naurata. Tätä on Perussuomi vuonna 2017.

Minun poikani nukkuvat. Minun vaimoni nukkuu. Minä en nuku. Tuntuu niin perkeleen pahalta. Hävettää. Meidän aikamme tullaan muistamaan häpeän puna poskilla, tämä ihmisten huono kohtelu tulee löytymään edestämme vielä ja me ansaitsemme sen kaiken. Minua hävettävät ne ihmiset, joiden päätöksien vuoksi joudutaan kohtelemaan ihmisiä huonosti ja joiden takia joudutaan osoittamaan mieltä niin Rautatieasemalla kuin tänään Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Ja minä tiedän, että ihmisiä pois vieneet päätökset ovat käyneet kaikki oikeusasteet läpi ja ne ovat olleet lainvoimaisia ja täytäntöönpanokelpoisia. Järki ymmärtää tämän kyllä, mutta ei sekään laista ja sen toteutuksesta tee hyväksyttävää, inhimillistä, reilua. Sydämeni ei suostu tätä sietämään, se ei vain siihen kykene.

-"Ihminen lähetetään reppu selässä lumisateeseen kävelemään. Ei ole rahaa, ei osaa suomea tai ehkä englantiakaan. Ei ole paikkaa mihin mennä. Ei tiedä mistä saa seuraavan kerran ruokaa. Ei tiedä minne menee nukkumaan. Ei ole mitään."-

Ei ihmistä voi kohdella näin. Ei vain voi.

Nyt on vaaliviikko, hyvät ihmiset. Vaatikaa poliitikoilta vastauksia. Älkää hyväksykö mutinaa. Älkää sietäkö poliittista jargonia. Vaatikaa vastauksia. Älkää antako kenenkään unohtaa, että nuo ihmiset halusivat vain turvaa. Eivät mitään muuta.

Ja me vain nauroimme heille, vaikka heillä ei ole mitään. Me olisimme voineet auttaa. Haluatko sinä elää sen kanssa, että me päätimme toisin? Että me vain hiljaa sallimme sen, että osa meistä nauroi? Minä nimittäin en halua.

PS. Tule osoittamaan solidaarisuuttasi ja kertomaan mitä mieltä olet laittomista karkoituksista ja hallituksen epäinhimmillistä politiikasta: "Laittomat Karkoitukset Lopetettava - Stop Illegal Deportations"

PS2. Lapsiperheen piti olla tuolla samalla lennolla mukana

PS3. Alaikäisiä on myös palautettu Suomesta pakolla Afganistaniin