'Ääntä, perkele!' on kuollut

26.01.2017

Hyvät ihmiset!

Minä aloitin 'Ääntä, perkele!'- blogin kirjoittamisen vuonna 2013. Aloitin sen tympääntyneenä rasistien vihaölinälle ja sille, että minusta kukaan ei oikein uskaltanut vastata rasistien puheeseen heidän omalla kielellään. Siihen oli siis syynsä, että nimesin blogini juuri tuolla nimellä. Minä halusin tarjota vastapuhetta ja minä halusin tuottaa ihmisille sen tunteen, että he eivät ole yksin ja halusin vastapuheellani myös voimaannuttaa rasismia vastaan puhuvia ihmisiä, sekä sitten näyttää rasismia kohdanneille ihmisille, että he eivät ole yksin ja että heitä ei jätetä yksin.

Ajatukseni oli alusta asti se, että minä en puhu rasisteille. He eivät olleet minun yleisöni. Syy oli yksinkertainen: en kokenut rasistien opettamisen tai käännyttämisen olevan minun vastuullani, enkä myöskään ajatellut, että dialogi heidän kanssaan olisi velvollisuuteni, vaan minä halusin pikemmin dialogin sijaan tarjota diagnoosia.

Minä en edelleenkään yritä käännyttää ketään. Olen tässä kohtaa 100%:sti samaa mieltä Jari Tervon kanssa:

"Ainoa valta, mikä minulla on, on aavistuksen verran sananvaltaa. Silloin kannattaa kirjoittaa minun mielestäni täsmällisesti ja voimakkaasti. Se ei ole minun tehtäväni etsiä tässä dialogia, koska juuri sen vuoksi, että dialogia on yritetty etsiä, ei ole saavutettu dialogia vaan kakofonia, jossa rasistinen ja muukalaisvastainen heittely on normaalitila."

Jari Tervo provosoi, mutta minusta hänen puheessaan on yksi hyvin tärkeä ulottuvuus: hän edustaa Suomessa valtapositiossa olevaa ihmistä ja on tärkeää, että rasisminvastaisuuden ääntä tulee myös sieltä. Konstailematta ja suoraan.

Rasismin suhteen on erittäin tärkeää, ettei se typisty vain yhdenlaiseksi puheeksi ja pelkäksi valtarakenteiden puruksi, vaan tarvitaan monta ääntä, monta näkökulmaa ja niitä näkökulmia tarvitaan erityisesti avamaan myös sitä maailmaa, josta kumpuavat ja josta ovat syntyneet ne olemassaolevat rakenteetkin, sillä eivät ne tyhjiössä kuin itsenään elä ja uusinnu. Kaikelle rasisminvastaisuudelle on siis paikkansa, eikä ole sellaista asiaa kuin 'väärin vastustettu' (pl. tietenkin lain ulkopuolelle menevä rasisminvastaisuus, jota ei oikeasti ole näkynyt). Rasismin vastustamisen ja sen retoriikan ja sen poliittisen tavoitteellisuuden paljastaminen vaativat moniäänisyyttä ja kaikkea mahdollista toimintaa yksilön reagoivuudesta syvällisiin analyyseihin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Vuoden 2016 lopulla minulla alkoi kuitenkin heräämään ajatus, että aika on ajanut blogini ohitse. Minusta tuntui, että blogini ei enää tarjoa edes sitä, mitä haluaisin sen tarjoavan ja että kolme vuotta vastapuhetta alkaa olemaan ehkä tarpeeksi.

Minä olen hiljalleen alkanut myös kyllästymään keskustelun kehnoon laatuun. Ja minua harmittaa se erityisesti siksi, että minä käytän kohtalaisen paljon aikaa tähän kaikkeen - blogiini ja Facebook- sivuni moderoimiseen - ja lopputulos on aivan liian usein jankkaavaa ohipuhetta ja tietenkin puhdasta solvaamista lähtien ihan siitä, että olen pedofiili.

Yksi normaaleimmista keskusteluista on dynamiikaltaan tämän esimerkin kaltainen:

Henkilö X: "Sinut pitäisi tappaa".

Minä: "Minulla on oikeus elää".

Mummi: " Ajattelin kutoa mustat villasukat".

Minä: "Tykkään valkoisista enemmän".

Keskitien Kommentoija: "Taas on jämähdetty poteroihin ja ääripäiden kuppikuntiin. Keskustelu on rikki, pitäisi päästä noista äärimmäisyyksistä eroon".

Minä vihaan keskitiekeskustelua. Ihan oikeasti: se on raivostuttavaa. Se on pelkkää henkistä väkivaltaa ja löysää puhetta vailla sisältöä. Keskustelun sullominen ääripäänarratiiviin on tyhjää puhetta, sillä se on pyrkimystä raamittaa keskustelua eri blokkeihin, mutta ei keskustella, vaan ohjata sitä ja siten pyrkiä siirtämään huomio johonkin muualle kuin itse asiaan.

Ääripääkeskusteluun siirtyminen on puhdas retorinen väistöliike, ei mitään muuta. Puhe ääripäistä ei ikinä avaa itse kohteena aihetta millään tavalla, vaan pyrkii asemoimaan keskustelijoita eri positioihin ja sinällään se on itse vain yksi lokero ja sinällään samanlainen kuin ovat ääripäiden lokerot. Siihen on siis syynsä, miksi keskustelussa kannattaa pysyä itse substanssissa, itse aiheessa ja käytetyissä argumenteissa.

On hyvin tyypillistä, että keskusteluissa on valtavasti kommentteja, mutta missä ovat linkatun kirjoituksen kritiikki, jossa osoitetaan kritisoitava kohta ja argumentoidaan sitä vastaan/sen puolesta? Sitä harvemmin on, mutta metakeskustelua, omien mielipiteiden tuputusta 'näin mä tän koen'- tasolla ja erityisesti ääripääkeskustelua löytyy aina. Minusta ääripääkeskustelusta on tullut uusi Godwinin laki ja tämä seikka ärsyttää minua suunnattomasti. Meillä on julkisessa keskustelussa selkeästi havaittavissa oleva keskustelun vamma ja yksi sen oireista on ääripääkeskustelu.

Mutta itse keskustelun vamma ei myöskään synny tai uusiudu itsestään.

Ja omalta kohdaltani olen tullut siihen tulokseen, että minun oma vastapuheeni on alkanut toimimaan enemmän minua vastaan kuin minun puolestani. Olen tullut siihen tulokseen, että blogiini käyttämäni aika ei tuota siihen suhteessa tarpeeksi hyvää tulosta. Yksi merkittävä syy olen minä itse: käyttämäni kieli on liian provokatiivista laajemmalla yleisölle. Ymmärsin tämän helposti, kun katsoin tilastoja suosituimmista kirjoituksistani. Niistä ylivoimaisesti eniten on luettu kirjoitusta 'Kuin syyttäisi naisten turvataloa raiskauksista #ParisAttacks'. Tuota nimenomaista kirjoitusta on luettu tähän päivään mennessä yli 400.000 kertaa. Se on hirvittävän suuri määrä. Tuota kirjoitusta on jaettu myös yli 20.000 kertaa, kuten on jaettu edellisessä blogiversiossani kirjoitusta 'Minä tarvitsen sinua' ja kuten on jaettu useita muitakin kirjoituksiani. Nuo ovat valtaisia määriä yksittäiselle blogistille. 

Tuoreimmista ja viimeisimmästä 'Ääntä, perkele!'- version kirjoituksistani tekstit Munchenista, tarina saamastani rottapostista, juttuni Jimi Karttusesta, kuvaus Imatran surmista sekä sanani Hanna Ruaxista saavuttivat myös useiden kymmenien tuhansien lukijamäärät, kukin maksimissaan miltei 100.000 lukijaa. Mutta tarkoitukseni tässä ei ole kertoa, että lukijoita on ollut paljon tai vähän, sillä ei sinällään ole mitään merkitystä, vaan oleellista itselleni näissä lukemissa oli se, että niistä oli helppo havaita yksi hyvin, hyvin oleellinen asia: näillä mainitsemillani lukijamääriltään sekä jaoiltaan TOP15- kirjoituksissa ei ollut yliampuvaa provokaatiota lainkaan. Ei käytännössä yhtään.

Ja tämä on minulle itselleni selkeä viesti: vaikka minulla olisi kuinka paljon asiaa, niin se katoaa provokaation ja siten muodon ja tehokeinon taakse. Enemmistö kirjoituksistani on kuitenkin sellaisia, joissa poleeminen pohdinta on yksi kantavista teemoista ja tämän kyllä huomaa noista tilastoista: poleemisimmat tekstit olivat tilaston pohjalla. Ja kyllä niistä jostain nousi häpeän puna poskille niitä lukiessa. Hieman hengästytti (onneksi oli keuhkoputkentulehdukseen tarkoitettua astmalääkettä vielä jäljellä).

Olen tässä pohtiessani myös huomannut, että vuonna 2013 päättäessäni kirjoittaa vastapuhetta ja provokaatiota, on se alkanut toimimaan itsetarkoituksena ja omaa toimintaani ohjaavana periaatteena. Käydessäni läpi omia kirjoituksiani minulle tuli olo, että olen negatiivisia mielleyhtymiä kroonisesti luovan Jussi Halla-ahon ja törkyyn keskittyvän James Gonzon unohdettu lehtolapsi, jonka vanhemmat kielsivät tämän osoittautuessa ällöttäväksi 'suvakiksi'. Tuli hieman likainen olo. Ja tämä tarkoittaa muutamaa asiaa:

  • Haen itsetarkoituksella provokaatiota, vaikka se ei tehokeinona edes itse tekstiin sopisi.
  • Retorisina keinoina mielleyhtymien luomiset ja provokaatio eivät sinällään ole vääriä keinoja, mutta jos minä itse annan mahdollisuuden tulla määritellyksi 'suvakkien James Gonzoksi', olen tullut määritellyksi joksikin, joksi en halua ja jota en ole, sillä minä sentään olen faktoissani aina kiistattoman oikeassa, James Gonzo saati Jussi Halla-aho puolestaan eivät ole käytännössä sitä ikinä (heille muoto ja vihjaus ovat itsetarkoitus, ei järki saati looginen eheys).
  • Olen kokenut, että myös itse luomani ympäristö ohjaa minua siihen, että polemisoin liikaa ja itsetarkoituksellisesti. 
  • Minä itse annan liian helppoja täkyjä tarttua asian kannalta epäoleelliseen provokaatioon - ja sitten keskustelu itsessään keskittyy muotoon, ei sisältöön.

Blogini on ollut omalla tavallaan kolme vuotta kestänyt 'Ääntä, perkele!'- niminen performanssi, jossa olen halunnut kokeilla tiettyjä asioita ja kokeilla erilaisia tapoja kirjoittaa, mutta oleellinen pyrkimykseni on aina ollut olla provokatiivinen, mutta asian suhteen timanttisen tarkka.

Mutta poleemisuuteni ja minun Timo Hännikäisen transgressiivista performanssia huomattavasti älykkäämpi, monitahoisempi ja syvällisempi performanssini on alkanut kyllästyttämään minua.

Minusta on alkanut oikeastaan tuntumaan, että olen itse itselleni luoman roolini vanki - enkä pääse siitä eroon tutussa ympäristössä. En vain pääse, vaikka kuinka yritän.

Siksi olen päättänyt sulkea 'Ääntä, perkele'- blogin kokonaan. Osa teistä on jo huomannutkin, että blogiini ei pääse, niin nyt tiedätte, että mikä siihen on syynä: se ei enää tunnu hyvältä, vaan se tuntuu vieraalta, pelottavalta, pakottavalta, minua käskyttävältä.

Aion myös sulkea blogini Facebook- sivun, jonka suhteen minulla on aivan sama problematiikka.

Minun on annettava 'Ääntä, perkeleen!' päästä ansaitsemaansa lepoon hautausmaan rauhaan ja aloitettava jotain ihan muuta. Sille oli aikansa ja sille oli paikkansa ja toivottavasti siitä ihmiset ovat saaneet irti iloa, lohtua, voimaa - ja tietyt tahot taas jotain ihan muuta:

Onneksi saamastani palautteesta kuitenkin suurin osa on positiivista ja kannustavaa. Siitä kiitos kaikille, jotka olette mukanani seuranneet nämä vuodet: te olette kuitenkin olleet se syy, miksi tähän performanssiin vuonna 2013 ryhdyin ja miksi sitä olen jaksanut jatkaa.

Minä en pyydä anteeksi keneltäkään, siihen ei minulla ole mitään syytä. Jokainen asia tai ihminen, joita olen kritisoinut, ovat ansainneet kritiikkinsä. Ja ne, joilta minun anteeksi on pitänyt pyytää, heiltä olen jo anteeksi pyytänyt. Kyllä: olen joskus syyllistynyt turhan kovaan kielenkäyttöön, lähinnä FB- sivuillani.

Silti nyt on aika lopettaa tämä performanssi. On aika tehdä jotain muuta, jotain uutta, jotain parempaa. 'Ääntä, perkele' on kuollut. Eläköön, 'Ääntä, perkele!'.



PS. Jatkossa blogini löytyy täältä. Ja jatkossa FB- sivuni löytää täältä. Kuten huomaatte, jatkossa kirjoitan aina jo lähtökohtaisesti vain omalla nimelläni. Tämä myös varmistaa, että aloitan uuden vaiheen siinä, mitä teen. Saas nährä, mitä se tuo tullessaan.

PS2. Uuteen blogiini siirsin vanhasta blogistani ne kirjoitukset, jotka olivat kaikkein luetuimmat kuluneiden vuosien saatossa. Käykääpä muistelemassa!